Sodankylän elokuvajuhlat 2011, osa 3

Työvuoroni alkoi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello 3.00. Puoli tuntia myöhemmin Lapinsuussa alkoi uusintanäytös jo aiemmin näkemästäni Bird on a Wire -dokkarista, joten pääsin katsomaan leffan toisenkin kerran, tällä kertaa tosin projektorihuoneen pienestä ikkunasta. Näytös loppu 5.15 aamulla ja pääsin nukkumaan vasta kuuden maissa. Hurjasta väsymyksestä huolimatta unensaanti oli mahdotonta, sillä useampi samassa huoneessa olleista kuorsasi uskomattomalla voimalla. Ennen seitsemään luovutin, keräsin makuupussini ja tyynyni ja muutin Teron pakettiautoon, jossa uinailin kaikessa rauhassa pitkälle iltapäivään.

Sunnuntai 19.6.

Ennen oman festarini päättymistä ehdin käydä katsomassa vielä yhden leffan iltapäivällä. Valitsin omaksi sunnuntai-ohjelmakseni thaimaalaisen, Cannesissakin palkitun Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. Hei, vieläkö muistatte sen suuren elokuvalistani, josta mainitsin viime vuonna Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festivaalin yhteydessä? Sen, johon olen pian lähes viisi vuotta listannut kaikki näkemäni elokuvat? LEF:n aikaan listaan tuli 600. nimi, joka oli syyrialainen animaatio Jasmine Birds ja nyt Uncle Boonmeella on kunnia olla listan 700. elokuva.


Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (Loong Boonmee raleuk chat, 2010)

Thaimaalaisen ohjaajavieraan Apichatpong Weerasethakulin Uncle Boonmee jäi siis festivaalin viimeksi elokuvaksi. Aiempina vuosina juuri viimeinen elokuva on ollut hyvin vaikuttava. Ensimmäisellä kerralla se oli Samira Makhmalbafin Omena (Sib, 1998) ja toisella Bahman Ghobadin Half Moon (Niwemang, 2009).

Kuolemaa tekevä Boonmee pitää syrjäistä maatilaa. Hän saa vierakseen edesmenneen vaimonsa sisaren, Jenin. Päivälliselle liittyvät seuraan myös Boonmeen vaimo ja kauan sitten kadonnut poika. Elokuvan juonta on vaikea kuvailla, koska se ei noudattele mitään perinteisiä kerronnallisia kaavoja. Uncle Boonmee on melkein enemmänkin mielentila kuin elokuva. Leijuva kuvien puutarha.

Uncle Boonmee alkaa vahvasti. Hidastempoinen, pitkillä kuvilla leikittelevä teos on suorastaan lumoava. Silmät laajenevat lautasiksi upean kuvaston edessä. Elokuva on kaunis. Uncle Boonmee onnistuu siinä, missä moni epäonnistuu. Hitaasti kulkeva, rikkonainen tarina rauhoittaa katsojan ja kutsuu seuraamaan, eikä suinkaan ärsytä jahkailullaan. Weerasethakul onnistuu antamaan katsojalle samaa kärsivällisyyttä, mitä hänellä itselläänkin selvästi on.

Jossain puolen välin jälkeen meno menee liian levottomaksi ja aiempi lumous katoaa lähes kokonaan. Loppua kohden ote herpaantuu, eikä mielenkiinto enää pysy samalla tasolla. Tällainen hyytyminen hieman ärsyttää, sillä muuten tässä olisi ollut ainesta Panssarilaiva Potemkinin ohella koko festivaalin vaikuttavimpaan elokuvaan. Olen itse usein turhankin kärsimätön elokuvan katsoja ja joskus tietoisen hidasteleva rytmi ei sovi minulle lainkaan. Uncle Boonmee on kuitenkin onnistunut tunnelmoinnissaan lähestulkoon täydellisesti. Alkupuolisko on niin upea, että alan jo harkita antavani jälkimmäisen puoliskon anteeksi. Komea elokuva joka tapauksessa.

Aion katsoa elokuvan joskus uudelleen ja mieleni tekee katsoa muutama muukin Weerasathekulin elokuva. Tarkoitukseni oli itse asiassa käydä festareilla katsomassa myös Tropical Malady (Sud pralad, 2004), mutta se jäi muiden menojen takia välistä.

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (Loong Boonmee raleuk chat, 2010)
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
114 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.0/10


Kaiken kaikkiaan hienot kinkerit jälleen kerran, eikä ole epäilystäkään etteikö tätä ensi vuonna otettaisi jälleen uusiksi. Sodiksesta on tullut jo tämän pariskunnan vuosittainen perinne. Elokuvahullulle joka vuotinen Lapin reissu on yksi vuoden tärkeimpiä tapahtumia ja kohokohtia. Moni tänäkin vuonna nähty elokuva jätti muistelemaan itseään pitkäksi aikaa ja kuten aiemmillakin kerroilla, samalla tuli tutustuttua uusiin elokuvantekijöihin, joiden töitä haluaa nähdä tulevaisuudessa enemmänkin.

Lopuksi muutama itse näpsäisty festarikuva.

Uuden festariklubin "elokuvateatterissa" oli keskiviikkona vielä hiljaista. :)

Kitisen vesi oli vielä kylmää.

Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980).

Viestejä aiemmilta tekijävierailta.

Souleymane Cissén Tell Me Who You Are.

Sodankylän elokuvajuhlat 2011, osa 2

Perjantai 17.6.

A Useful Life (La vida útil, 2010)

Uruguaylainen A Useful Life ei kuulunut niihin elokuviin, jotka alunperin kiinnostivat minua. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan Mika Kaurismäen dokumentti Miriam Makebasta, Mama Africa, mutta näytös oli loppuunmyyty. Tero oli menossa pieneen telttaan katsomaan A Useful Lifen, joka alkoi juuri samaan aikaan, joten juoksin minkä jaloistani pääsin ja ehdinkin esitykseen ajoissa. Onneksi välimatkat Sodankylässä ovat niin helvetin lyhyitä.

Federico Veirojin ohjaamassa elokuvassa pääosassa on elokuville elämänsä omistanut Jorge, joka on töissä paikallisessa elokuvateatterissa. Hän tahtoisi uskaltaa pyytää kaunista Paolaa treffeille, mutta onnistuu vain kutsumaan tämän elokuvateatterinsa näytöksiin. Kaikki kuitenkin muuttuu pian. Elokuvateatterin rahoittaja on tullut siihen tulokseen, ettei toiminta enää ole kannattavaa ja Jorge menettää työpaikkansa elokuvateatterin sulkiessa ovensa viimeistä kertaa. Tästä alkaakin elämänmuutos, uusi elämä, jota elokuvat eivät varjosta, vaan edesauttavat.

Veirojin teos on eräänlainen cinefilian kuvaelma, jonka elokuvien ystävät varmasti ymmärtävät. Mustavalkoinen elokuva pääsi taatusti festarikansan nähtävillä oikeuksiinsa. Möhkälemäistä Jorgea esittävä kaima Jorge Jellinek suoriutuu roolistaan uskottavasti ja hahmolle avautuukin helposti tie katsojan sydämeen. Teos kuuluu sarjaan suuret elokuvat pienessä paketissa: vain 70 minuutin pituiseen filmiin on onnistuttu saamaan mukaan kaikki tarvittava. Olisin ehkä toivonut tarinalle hieman erilaista rytmitystä, mutta muuten kyseessä on harvinaisen ihastuttava pieni elokuva.

A Useful Life (La vida útil, 2010)
Ohjaus: Federico Veiroj
70 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Mykkäelokuvanäytöksiä tämän vuoden festareilla oli kolme: Metropolis (1927), Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potyomkin, 1925) ja Äiti Krausen matka onneen (Mutter Krausens Fahrt ins Glück, 1929). Päätin valita yhden ja järjestää työvuoroni niin, että varmasti pääsisin näkemään sen. Valitsin Panssarilaiva Potemkinin, jonka kohdalla minulla on ollut aukko sivistyksessä jo aivan liian kauan. Muutenkin Potemkin kiinnosti minua eniten. Se oli se yksi elokuva, jonka halusin ehdottomasti näillä festareilla nähdä.

Pääsin staff-lippujonoon vasta melko myöhään työjuttujen takia, enkä tiennyt saisinko lippua näytökseen, sillä edelläni oli useampi muukin staffilainen. Olin jo aiemmin päivällä yrittänyt ostaa lippua näytökseen, mutta niitä ei enää myyty. Tero oli ostanut oman lippunsa jo keskiviikkona. Odotin hyvin surullisena mahdollisuutta siitä, etten näkisi kauan odottamaani esitystä. Kun lipun ostaneiden jono alkoi liikkua verkkaisesti sisään telttaan, tiesin jo, että jos saisin lipun, saisin myös huonoimman mahdollisen istumapaikan. Tero oli seissyt jonossa tunnin, mutta päästyään kohdalleni hän ojensi oman lippunsa minulle. Liikutuin melkein kyyneliin asti. Kaksi elokuvahullua ymmärtävät aina toisiaan ja kahden elokuvahullun rakkaus voi olla maailman kaunein asia.


Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potyomkin, 1925)

Sodankylässä Potemkinin säesti Silva Sound Creators ja säestys oli se alkuperäinen, jonka tuella elokuva nähtiin 1920-luvulla. Iso orkesteri oli taidokkaasti tiivistetty kolmeen soittajaan.

Tarina perustuu löyhästi vuonna 1905 panssarilaiva Potjomkinilla tapahtuneeseen kapinaan. Matruuseille tarjotaan laivalla pilaantunutta lihaa, mikä nostaa entisestään jo virinnyttä kapinamielialaa. Komentaja määrää mielivaltaisesti osan miehistöstä ammuttavaksi, kun nämä kieltäytyvät syömästä tarjottua ruokaa. Matruusi Vakulintsuk vetoaa muuhun miehistöön, etteivät nämä ampuisi veljiään ja lopullinen kapina syttyy. Taistelun tuoksinassa Vakulintsuk saa surmansa.

Potemkinista ja matruusi Vakulintsukista tulee kapinan ja kansannousun symboleita. Kun tieto kapinasta kantautuu Odessaan, kaupunkilaiset antavat Potemkinille täyden tuen lähettämällä laivalle ruokatavaraa ja tarvikkeita. Kansa ei kuitenkaan vielä ole voittanut sortajaansa, sillä pian armeija hyökkää Odessaan.

Niillekin, jotka Potemkinia eivät ole nähneet, on taatusti tuttu sen kuuluisin osa: Odessan portaat, joka kuvaa kuvitteellista verilöylyä. Monet puhuvat tapahtumasta kuin se olisi todellinen, niin vaikuttava kohtaus elokuvassa on. Kohtaus on omiaan aiheuttamaan tunneryöpyn katsojan sisimmässä: epätoivoa, paniikkia, kauhua. Panikoivien ihmisten jalkoihin jäävä lapsi, armeijaa uhmaava äiti, lastenvaunut vyörymässä alas portaita ihmisjoukkoon... Kohtaus on täynnä upeaa kuvastoa ja vahvaa tulkintaa. Se todella ansaitsee paikkansa yhtenä elokuvahistorian vaikuttavimmista ja ikimuistoisimmista yksittäisistä kohtauksista.

Elokuva pääsi todella oikeuksiinsa myös alkuperäisen musiikin vuoksi, sillä se sopi elokuvaan saumattomasti ja varsinkin loppukohtauksissa onnistui saamaan aikaan jännittävän, odottavan ilmapiirin katsomossa. Nekin, useat, katsojat, joille Potemkin oli ennestään tuttu, eläytyivät tapahtumiin täydellä tunteella ja lopulta elokuva ja sen säestäjät saivat ansaitusti seisovat aplodit.

Vaikka olenkin hieman nolona siitä, että tällainen suurelokuva on voinut jäädä minulta näkemättä, olen onnellinen, että näin sen ensi kertaa näinkin hienoissa olosuhteissa. Elokuva jätti niin suuren määrän kuvia, kohtauksia ja ajatuksia mieleeni, että aion katsoa sen pian uudelleen. Harmi vain, että monesti uudelleenjulkaisussa mykkäelokuviin liitetään mitäänsanomaton diipadaapa-musiikki. Kertokaapa jos tiedätte, onko Potemkinista useita eri DVD-julkaisuja ja onko niiden ääniraidoissa eroa?

Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potyomkin, 1925)
Ohjaus: Sergei Eisenstein
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.0/10


Saattokeikka (The Last Detail, 1973)

Michael Chapmanin kuvaama elokuva esitettiin jo festarien avajaisnäytöksenä, mutta silloin en ehtinyt mukaan. Saattokeikka kuitenkin uusittiin perjantaiyönä koulun salissa. Nappasimme evääksi pullon El Tiempoa ja suuntasimme elokuviin.

Alussa kuvanlaatuun oli vähän tottumista, sillä filmikopio oli ruusunpunaiseksi haalistunut. Loppua kohden väriä ei oikeastaan edes niin huomioinut, kun itse tarina vei päähuomion.

Jack Nicholson esittää seiloria, Billy Budduskya, jota on paiskattu lempinimellä Badass. Billy onkin laivaston ryyppäävä, sikaria imeskelevä renttu. Hän saa yhdessä kollegansa "Mule" Mulhallin (Otis Young) tehtäväksi saattaa varkaana tuomittu Meadows (Randy Quaid) vankilaan. Meadowsille on langetettu kahdeksan vuoden tuomio ja hänet on erotettu laivastosta, koska hän varasti 40 dollaria polio-hyväntekeväisyysrahastosta. Meadows jäi kiinni itse teossa. Billy ja Mule kauhistelevat kohtuuttoman pitkää tuomiota ja surkuttelevat sitä, että Meadows joutuu haaskaamaan nuoruutensa vankilassa.

Kolmikolla on useampi päivä aikaa ehtiä päämääräänsä, joten he päättävät Billyn johdolla pitää vähän hauskaa. Pitäähän nuorelle Meadowsille näyttää vähän elämänmenoa ennen kuin tämä joutuu kiven sisään. Hauska käsittää tässä tapauksessa järjettömän määrän olutta pikkuruisessa hotellihuoneessa, ilotyttöjä ja yleistä bilettämistä.

Ilman näyttelijöiden keskenäistä kemiaa tämä elokuva tuskin olisi sitä mitä se nyt on. Kolmikko pelaa loistavasti yhteen. Punaviinipullo tyhjeni leffan aikana hyvään tahtiin ja sopi siihen täydellisesti. Draamakomediaksi luokiteltu elokuva sisältää useita äärimmäisen hauskoja kohtauksia, jotka on onnistuttu toteuttamaan juuri asiaan kuuluvasti. Ajoitus ja leikkaus pelaavat erittäin hyvin ja tekevät elokuvan huumorista poikkeuksellisen toimivaa. Paras komedia pitkään aikaan!

Erityismaininta menee tietysti Jack Nicholsonille, joka tekee leffassa ihan mielettömän roolisuorituksen. Nicholson tuo Billyn, Badassin, henkiin ja antaa hahmolle elämän. Tässä oikeastaan onkin sen hienous: kertaakaan leffaa katsoessa ei tule ajateltua Jack Nicholsonia.

Saattokeikka (The Last Detail, 1973)
Ohjaus: Hal Ashby
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.7/10

Lauantai 18.6.

Lauantai alkoi työvuorolla ja Lapinsuussa esitetyllä Souleymane Cissén elokuvalla Tell Me Who You Are (Min Ye, 2009). Olin odottanut eniten juuri Cissén elokuvien näkemistä. Lopulta ehdin seurata elokuvasta vain noin puolet pätkinä sieltä täältä ja nekin Lapinsuun projektorihuoneen pienestä luukusta. Vaikka elokuva olikin hienon näköinen ja värikäs, siitä puuttui se jokin, mitä olin odottanut. Elokuvan pointti oli ihan hyvä, mutta juoni oli lopulta liian peruskauraa. Myöhemmin samana päivänä tuli käytyä katsomassa myös toinen Cissén teos.


Work (Baara, 1980)

Work oli elokuva, joka pelasti Souleymane Cissén, hänen omin sanoin. Aiemman teoksen herättämän kohun jälkeen Work otettiin hyvin vastaan ja se turvasi Cissén myöhemmät projektit. Sosiaalinen kommentaari työstä, korruptiosta ja vanhojen perinteiden unohtamisesta ei ole elokuvana sieltä helpoimmasta päästä.

Work jatkaa samoilla teemoilla kuin Panssarilaiva Potemkin: työläisten sortamista, korruptiota ja kapinointia. Kehittyvässä maassa todellisen työn tekevät köyhät rivityöntekijät, mutta tulot uivat silti vain suurten pomojen taskuun. Aihe on aina ajankohtainen jossakin päin maailmaan, eikä tuloerojen kasvu ole Suomessakaan outo ilmiö. 

Tämä on ehkä festarien vaikein elokuva kommentoida ja kirjoittaa, sillä on hankalaa pukea näkemäänsä sanoiksi. Myönnän myös heti näin alkuun, etten ehkä ollut niin keskittyneessä kunnossa leffaa katsoessa kuin olisin voinut olla.

Kuten jo aiemmin sanoin, odotin festareilta eniten juuri Cissén elokuvia. Malilaisen ohjaajaan elokuvissa on vahvaa yhteiskuntakritiikkiä ja sanomaa. Olin silti hieman pettynyt Workiin, sillä se tuntui niin tavanomaiselta. Olin odottanut jotain uutta, mitä en olisi koskaan aiemmin nähnyt. Lopulta kiinnostavimmiksi seikoiksi Workissa nousevat ajankuva ja kulttuuri. Kuten Cissé itse alussa sanoi, Workin hyvä vastaanotto pelasti hänen uransa. Siinä valossa Work onkin hyvä uraratkaisu: elokuva, joka vetoaa helposti kansaan.

Lopulta siis Workia vaivaa sama kuin aiemmin näkemääni Cissén elokuvaa Tell Me Who You Are. Sosiaalinen kommentaari on vahva ja tärkeä, mutta kääräisty niin keskinkertaiseen pakettiin, ettei se pääse täysin oikeuksiinsa. Huono elokuva Work ei ole, mutta ehkä odotukseni olivat liian korkealla.

Work (Baara, 1980)
Ohjaus: Souleymane Cissé
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.1/10


Napapiirin sankarit (2010)

En ole alkujaankaan ollut kovin innoissani Napapiirin sankareista, viime vuoden hittileffasta. Kaikenlaiset tuotemainonnat ja teemanmukaiset limpparimainokset saavat helposti näkemään punaista ja välttelemään koko leffaa viimeiseen hengenvetoon. Samoin leffan mainoksissa soiva kauhea Leevi and the Leavings -coveri. Ajattelin, että jos tämä elokuva jossain toimii, se olisi juurikin Lapinsuussa yhden jälkeen yöllä, joten päätimme antaa tällekin sitten mahdollisuuden.

Ohjaaja Dome Karukoski kävi itse esittelemässä elokuvansa sekä suomeksi että englanniksi. Yleisössä oli festariväen lisäksi myös melko paljon paikallisia ja nuoria. Tunnelma oli alusta asti tällaiseen sekoilukomediaan sopivan letkeä.

Saamaton Janne (Jussi Vatanen) asuu avovaimonsa Inarin (Pamela Tola) kanssa Kolarissa. Kun Inari lähettää miehen ostamaan digiboksia ja antaa tälle viisikymppisen kouraan, Janne meneekin kavereiden, Kapun (Jasper Pääkkönen) ja Räihäsen (Timo Lavikainen) kanssa baariin. Osa rahoista menee olueen ja kodinkoneliikekin ehtii sulkea ovensa. Illalla Inari kohtaa juopottelevan kolmikon ja kasaamattoman TV-tason ja uhkaa muuttaa etelään, jos digiboksia ei aamuun mennessä ala asunnosta löytyä. Janne, Kapu ja Räihänen lähtevät yölliselle matkalle kohti Rovaniemeä, tarkoituksenaan tienata rahat boksiin matkalla. Kuullessaan rakastavaisten ongelmista, Inarin ex-poikaystävä Pikku-Mikko (Kari Ketonen) lähtee valloitusretkelle.

Olin aikalailla oikeassa elokuvan suhteen: ei tämä varmaan kotisohvalla toimisi, mutta festaritunnelmissa muutaman siiderin jälkeen jaksoi kyllä viihdyttää, vaikka mistään mestariteoksesta ei olekaan kyse. Vatanen ja Lavikainen tekevät perushyvää työtä rooleissaan, samoin Pamela Tola, joka onkin elokuvan valopilkku. Pääkkösen hahmo, Kapu, on epäuskottavin ja pinnallisin. Epäuskottavuuteen vaikuttavat sekä kehno näytteleminen että huonosti kirjoitettu henkilöhahmo, joka on itse asiassa ärsyttävin asia koko elokuvassa. Potentiaalia olisi, mutta yritys ei riitä. Eikä ole ensimmäinen kerta kun Pääkkösellä menee roolin kanssa puurot ja vellit sekaisin.

Hömppäkomediana Napapiirin sankarit onnistuu, sillä muutamat hyvät naurut lennokkaista tapahtumista irtoaa. Vaikka mitään täysin omaperäistä ei oikeastaan nähdä, vanhaa kierrätetään tarpeeksi freesillä otteella. Elokuvan loppu on kuitenkin pettymys kaikessa latteudessaan. Alkoi melkein vituttaa, kun muuten niin energinen leffa pitää lopettaa noin mitäänsanomattomasti. Silti, kivuttomampi kokemus kuin mitä odotin.

Napapiirin sankarit (2010)
Ohjaus: Dome Karukoski
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


Sodankylä-postaukseeni tulee vielä kolmas osa, joka sisältää festarien viimeisen elokuvan ja loppufiilistelyt.

Sodankylän elokuvajuhlat 2011, osa 1

No niin, nyt on tämän vuoden Sodis valvottu ja juhlittu. Olin tänä vuonna Sodankylässä kolmatta kertaa ja ensimmäistä kertaa talkoolaisena. Oma duunini oli AV-tekniikka, eli käytännössä eri laitteiden kytkeminen ja digibeta-muotoisten elokuvien esittäminen sekä festariklubin elokuvateatterin pyörittäminen. Työ oli jaettu aika sopivasti, eikä sitä ollut liikaa, mutta olisin silti halunnut ehtiä katsomaan muutaman elokuvan lisää. Omalla mukavuudenhalullakin oli aikataulutukseen oma vaikutuksensa, sillä jätin itselleni myös vähän aikaa nukkua, syödä ja käydä suihkussa. Niin turhia kuin nämä toiminnot festarien aikana ovatkin...

Ajattelin postata oman festarijuttuni kolmessa osassa. Ensin mietin, etten jaksa alkaa kirjoittamaan jokaisesta katsotusta elokuvasta, mutta muutin mieltäni. Palan halusta kirjoittaa kaikesta näkemästäni, joten mennään suoraan asiaan!

Keskiviikko 15.6.

Saavuin Sodankylään jo maanantaina alkuillasta, Tero huristeli Oulusta Lappiin vasta keskiviikkoiltana. Halusin ehtiä 20.00 näytökseen katsomaan elokuvan Saattokeikka (The Last Detail, 1973), mutta valitettavasti työvuoroni osui juuri sen päälle. Tero puolestaan halusi hieman levätä pitkän automatkan jälkeen, joten pääsimme elokuviin vasta yöllä. Vuorokauden rajat ovat Sodiksessa hämärät, joten vaikka elokuva esitettiin torstain puolella, asettelen sen itse tähän keskiviikon alle.


Bird on a Wire (1974)

Yksi festivaalivieraista oli ohjaaja Tony Palmer. Palmerin ohjaama dokumentti Leonard Cohenin Euroopan kiertueesta esitettiin Lapinsuussa 1.15 yöllä ja olin melko väsynyt, sillä olin herännyt aamulla aikaisin, eikä unirytmi ollut vielä ehtinyt muokkautua festariin sopivaksi.

Palmer itse kävi kertomassa elokuvasta ennen näytöksen alkua. Bird on a Wiren luultiin kadonneen lopullisesti, sillä elokuvaa ei ollut nähty 70-luvun jälkeen. Ohjaaja sai jatkuvasti ihmisiltä kyselyitä elokuvan perään ja kadonneesta filmistä tuli sisäpiirin vitsi Palmerin ja Cohenin kesken. Elokuva löytyi kuin löytyikin lopulta pienissä pätkissä hylätyn materiaalin keskeltä. Niinpä nyt nähty elokuva oli koostettu sadoista pienistä filminpätkistä, jotka Palmer oli muistinsa mukaan asetellut alkuperäiseen soundtrackiin sopivaksi. Uusi ensi-ilta Bird on a Wirella oli viime vuonna.

Cohen itse ei pitänyt elokuvasta ja suostui alunperinkin sen aiheeksi varsin vastahakoisesti. Elokuvan pääpointti ei niinkään ole itse kiertueessa, vaan Cohenin runoissa ja lauluissa, sekä laulajan tuittupäisessä luonteessa, josta voi olla montaa mieltä. Välillä Cohen kieltäytyy esiintymästä tai jättää keikan kesken, koska fiilistä ei löydy ja ilman oikeaa fiilistä kappaleet eivät hänen mukaansa kuulosta miltään. Cohenilla on vahva usko omaan taiteeseensa, joka vaatii tietynlaista tulkintaa. Mikään ylimielinen kusipää mies ei silti ole. Kun fanit kiertueen viimeisessä konsertissa laulavat Cohenille tämän omia kappaleita laulajan keskeytettyä keikkansa, hän liikuttuu kyyneliin asti. Ja kun saksalaiset fanit valittavat äänentoiston huonoudesta, Cohen haluaa maksaa heille lippurahat takaisin omasta taskustaan.

Elokuva alkoi vahvasti ja onnistui pitämään mielenkiinnon yllä loppumetreille saakka, mutta aivan lopussa sorrutaan turhaan venyttämiseen. Nasevampi lopetus olisi ollut kovasti paikallaan. Cohenin ääntä kuuntelee tietysti mielellään, mutta väsyneen pää alkaa nuokahdella, kun loppua ei ala kuulua. Dokumentti näyttää Cohenista mielenkiintoisen puolen, joka tekee hänestä persoonana entistä kiinnostavamman. Välillä elokuvasta huomaa täytekuvien käytön, eli kohdan, jossa Palmer ei todennäköisesti ole löytänyt alun perin filmiin kuuluvaa materiaalia, vaan tilkinnyt tuon tyhjän tilan jollain toisella kuvalla. Pahasti nämä kohdat eivät kuitenkaan pääse häiritsemään.

Harmi, että lopun junnaaminen hieman latistaa kokemusta. Tässä olisi ollut selkeät mahdollisuudet parempaan. Suosittelen silti musiikkidokkareiden faneille, leffa sisältää varsin vaikuttavaa matskua. Omissa suosikkikohdissani Cohen lukee omia runojaan. Toimii!

Bird on a Wire (1974)
Ohjaus: Tony Palmer
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

Torstai 16.6.

Katkera voitto (Bitter Victory, 1957)

Peter von Bagh kävi isossa teltassa esittelemässä Nicholas Rayn sotakuvauksen Katkera voitto, joka oli aikoinaan kovastikin suomalaisten suosiossa. Rayn tunnetumpi elokuva on tietysti Nuori kapinallinen (Rebel Without a Cause, 1955), joka myös esitettiin festivaaleilla. Molemmat elokuvat kuuluivat festareilla esitettyyn CinemaScope-elokuvien sarjaan.

1940-luvulla Toinen Maailmansota ylsi Pohjois-Afrikkaan, jossa Egyptin ja Libyan välisellä aavikolla käytiin aavikkosotaa (Läntisen aavikon taistelut). Katkeran voiton alussa haastatellaan miehiä vaarallisen operaation johtoa varten. Lopulta kaksi miestä, Majuri Brand ja Kapteeni Leith, valitaan mukaan, mutta Brandille annetaan komento. Miesten välillä on jo ennestään tiukka kilpailuasetelma, sillä Brandin vaimo Jane on Leithin entinen heila. Suhde päättyi aikanaan, kun Leith teki Janelle niin sanotusti oharit. Lisäksi Leith on taidoiltaan Brandia kyvykkäämpi, sillä hän puhuu arabiaa ja tuntee paikallisen oppaan, josta on apua suunnistamisesta alueella. Brandilla taas ei ole tarvittavaa kielitaitoa tai paikallistuntemusta.

Operaation tarkoitus on löytää ja ryöstää vastapuolen salaiset asiakirjat ja tuoda ne takaisin päämajaan. Itse operaatio sujuu hyvin, mutta paluu tulee vaikeaksi väijytyksen takia. Miehet joutuvat taivaltamaan pitkän matkan aavikolla jalan ja Brandin ja Leithin kilpailu vain kiristyy tiukoissa olosuhteissa. Operaation aikana Brandin oli tarkoitus surmata vartija, mutta jänisti ja tehtävä jäi Leithille. Miesten palatessa päämajaan Leith voi paljastaa Brandin pelkuriksi, mikä kalvaa Brandin mieltä.

Myönnän heti, etten ole mikään suuren suuri sotaelokuvien ystävä, vaikka Toiseen Maailmansotaan sijoittuvat elokuvat sinänsä kiinnostavatkin. Heti elokuvan jälkeen annoin arviokseni ihan hyvä, mutta Katkera voitto jätti pohtimaan itseään joksikin aikaa. Mitä enemmän juuri näkemääni mietiskelin ja tutkailin, sitä enemmän elokuvasta lopulta pidin. Kuviltaan elokuva on vaikuttava ja hienoja kohtauksia nähdään useampi. Kolmiodraama tuo väkisin mieleen Casablancan (1942), vaikka lopulliset teemat ovatkin erit. Richard Burton tekee hyvän roolisuorituksen pelkurimaisena Brandina. Brandin ja Leithin hahmot ovat muutenkin sopivan kompleksiset, kummankaan kohdalla ei sorruta karikatyyrimaiseen yksiulotteisuuteen.

Loppujen lopuksi varsinaisia toimintakohtauksia elokuvassa on melko vähän ja kerronnassa on psykologinen, tunnepitoinen ote. En ole varma kummanlaisia elokuvankatsojia leffa miellyttää enemmän: sotaelokuvien vai vahvojen draamojen ystäviä. Katkera voitto tarjoaa varmasti molemmille jotain.

Katkera voitto (Bitter Victory, 1957)
Ohjaus: Nicholas Ray
102 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Sodakylässä nähtiin Kaurismäen Le Havren Suomen ensi-illan lisäksi toinenkin ensi-ilta, tällä kertaa peräti maailman ensi-ilta. Elokuvaa pidettiin salassa ja festarivieraita jännityksessä torstaihin asti. Ohjaaja Tony Palmer paljasti elokuvan Bird on a Wiren yönäytöksessä. Ainutlaatuinen esitys oli hänen ohjaamansa dokumentti Vangelis and the Journey to Ithaka, joka oli valmistunut jo pari vuotta sitten. Vangelis itse vihasi elokuvaa ja oli asettanut sen esityskieltoon aikalailla kaikkialla. Siitä välittämättä elokuva esitettiin Sodankylässä ja se veti koulun salin ainakin lähes täyteen.

Itse saavuin esitykseen sen puolivälissä työvuoroon ja näin viimeisen tunnin elokuvasta. Dokumentiksi elokuva oli pitkä, yli kaksituntinen ja varsinkin juuri ennen loppua yleisöä poistui salista kymmenittäin. Suuri syy poistumiseen oli välittömästi Vangeliksen perään alkanut säestetty mykkäelokuva Metropolis (1927). Tunti, jonka elokuvasta näin oli ihan mielenkiintoinen, mutta toi habitukseltaan enemmän mieleen TV-dokkarin kuin elokuvan. Lisäksi välillä keskityttiin liikaa sivuaiheisiin, kuten elokuviin, joihin Vangelis on säveltänyt musiikin. Ainutlaatuinen esitys joka tapauksessa.

Työvuoroni jatkui vielä Vangeliksen jälkeen ja katsoin ensimmäisen puolikkaan seuraavasta koulun salilla esitetystä elokuvasta, romanialaisesta Aurorasta (2010). Välillä ihan kiinnostava, mutta lähes liian raskaskulkuinen elokuva ei saanut minua tarpeeksi tarkkaavaiseksi ja huomasin miettiväni aivan muita asioita elokuvan aikana.

Tero kävi katsomassa Metropoliksen (lucky bastard) ja seuraavan kerran menimme yhdessä elokuviin yöllä.


Murhan sävel (Fingers, 1978)

Kuvaaja Michael Chapman lukeutui myös Sodankylän tämänvuotisiin vieraisiin. Murhan sävel esitettiin isossa teltassa yhdeltä yöllä ja Chapman esitteli elokuvansa itse. Esittely jäi tosin melko lyhyeksi, sillä veteraanikuvaaja myönsi, ettei muista elokuvasta oikeastaan mitään. Hän odotti itsekin innolla teoksen näkemistä, sillä ei ollut kuulemma katsonut sitä kertaakaan sitten 70-luvun.

Harvey Keitel tekee loistavan roolisuorituksen lupaavana pianistinalkuna Jimmynä, joka tasapainottelee elämässään koronkiskuri-isänsä ja hermoheikon äitinsä välillä. Äiti toivoo pojasta menestyvää konserttipianistia, mutta isä nakittaa tälle jatkuvasti keikkoja lainojen perijänä. Herkkyys ja raakuus ovat kaksi vastakkaista puolta hänen elämässään, jotka uhkaavat mennä pahasti sekaisin.

Myös naisseikkailut kuuluvat nuorukaisen elämään. Uusin valloitus on salaperäinen Carol. Taiteen, työn ja seksin kolmiossa Jimmyä revitään useaan eri suuntaan. Lähestymässä on myös Jimmyn elämän tärkein päivä, sen lopun määrittelevä hetki: koe-esiintyminen, joka voi aloittaa tai päättää hänen uransa pianistina.

Jimmy on hahmona erittäin mielenkiintoinen ja mutkikas. Hän kulkee joka paikkaan kasettimankka olalla soittaen vanhoja hittibiisejä, mikä ärsyttää useita. Vanhat, menneiden vuosikymmenten rallatukset ovat omiaan antamaan elokuvalle persoonallisen loppusilauksen. Koko elokuva, sen kohtaukset ja etenkin viimeiset kuvat jäävät mieleen pitkiksi ajoiksi. Kaikista festareilla näkemistäni elokuvista Murhan sävel on se, jonka haluan eniten nähdä uudelleen. James Tobackin esikoisohjaus on pahasti aliarvostettu helmi, joka onnistuu tuomaan sanottavansa esille ilman turhaa alleviivaamista.

Miinustakin toki löytyy, vaikkakaan ei mitään erityisen merkittävää. Itseäni häiritsivät (ehkä hieman yllättäen) epärealistiset ja tökkivät (heh heh) panokohtaukset. Joka tapauksessa, pidin leffasta ihan valtavasti ja aion ehdottomasti katsoa sen joskus uudelleen. Yksi kiehtovimpia elokuvia koko festivaalin aikana, lämpimät suositteluni.

Murhan sävel (Fingers, 1978)
Ohjaus: James Toback
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10

Köysi kiristyy...

Köysi 

(Rope, 1948) 

Katsoin pitkästä aikaa uudelleen yhden suosikkielokuvistani, Hitchcockin varsin kokeilullisen jännärin Köysi. Köysi toimi eräänlaisena alkusysäyksenä, inspiraationa ja ensimmäisenä kokeiluna toiselle Hitchcockin klassikkoelokuvalle, Takaikkuna (Rear Window, 1954). Molempien elokuvien tapahtumat sijoittuvat käytännössä täysin samaan huoneeseen. Köysi ei kuitenkaan ollut katsojien silmissä mestariteos, ja elokuva unohtui useaksi vuodeksi. Nykyään se tunnistetaan yhdeksi ohjaajalegendan mestarillisimmista suorituksista.

Tarina on saanut inspiraationsa Leopoldin ja Loebin murhajutusta, jossa kaksikko toteutti ns. "täydellisen murhan" sekä tapauksen pohjalta tehdystä näytelmästä. Köyden alussa yläluokkalaiset opiskelijakaverukset Brandon ja Phillip kuristavat toverinsa Davidin köydenpätkällä. Murha tapahtuu olohuoneessa keskellä kirkasta päivää, suljettujen verhojen takana. Heti murhan jälkeen Phillip ymmärtää teon kauheuden ja järkyttyy. Brandon puhuu ääni innosta väristen juuri tekemästään täydellisestä murhasta ja oikeudestaan ylempiarvoisena, muita älykkäämpänä ihmisenä valita, kuka elää ja kuka kuolee. Vallantunteella on miehestä raudanluja ote.

Kaksikko piilottaa ruumiin arkkuun keskelle olohuonetta. Arkun päälle he kattavat, Brandonin ehdotuksesta, juhlaillallisen ja ovat kutsuneet illallisvieraikseen Davidin sukulaisia ja ystäviä. Pahaa aavistamattomien vieraiden joukkoon kuuluu myös Brandonia luennoillaan murhaan inspiroinut opettaja Rupert Cadell, jota näyttelee Takaikkunasta ja useasta muusta klassikkoleffasta tuttu James Stewart. Phillipia koko suunnitelma alkaa kaduttaa, mutta juhlien edetessä Brandon ottaa yhä suurempia riskejä. Hän luottaa olevansa moninkertaisesti muita vieraita älykkäämpi, eikä juuri osaa pelätä kiinnijäämistä.

Myös David on kutsuttu juhliin ja pian juhlavieraat alkavat ihmetellä nuoren miehen poissaoloa. Phillip ahdistuu elokuvan kulkiessa entisestään, eikä murtumispiste ole kaukana. Brandonin yhä rohkeampi vihjailu, Rupertin loistavat päättelykyvyt ja ruumiin jatkuva läsnäolo tekevät hänet hermostuneeksi ja kireäksi. Brandonille kaikki on vain haastetta ja peliä, jolla hän pyrkii haastamaan mentorinsa Rupertin. Rupertilla puolestaan ei ole mitään hajua siitä, miten hirvittävällä tavalla Brandon on hänen aiemmat puheensa tulkinnut.

Vain 80 minuuttia pitkä elokuva kuvattiin kymmenessä otossa, joiden pituudet vaihtelivat alle viidestä minuutista yli kymmeneen minuuttiin. Tuona aikana kaiken, näyttelijöiden suoritusten, kamera-ajojen ja ajoitusten tuli osua kohdalleen. Elokuvan edetessä olohuoneen suuren ikkunan takana näkyvä kaupunkimaisema muuttuu ja tummenee illan koittaessa. Rakennusten valot syttyvät ja valomainokset vilkkuvat. Leikkauskohtia ei ole pyrittykään tekemään mitenkään perinteisen siististi, vaan usein kuvan peittää hetkeksi esimerkiksi jonkun selkä. Tarkoitus on ollut naamioida leikkauskohdat, mutta itselläni ainakin huomio kiinnittyy niihin entistä enemmän. Reaaliajan vaikutelma on onnistuttu kuitenkin luomaan taidokkaasti, sillä illuusio syntyy helposti.

Vaikka Köysi onkin aika pitkälti merkittävä teknisten ansioiden ja kokeellisuutensa vuoksi, ei juonikaan mitään höttöä ole. Näyttelijät tekevät loistavaa työtä rooleissaan ja heitä katselee mielellään. Parhaan suorituksen tekee Phillipiä näyttelevä Farley Granger, joka tuo rooliinsa aitoa hermostuneisuutta ja syyllisyydentuntoa. Käsikirjoitus, dialogi ja näyttelijöiden karisma ovat Köydessä tärkeässä osassa, sillä katsojan mielenkiinnon pitäminen yllä on haastava tehtävä pitkien ottojen ja yhden huoneen elokuvassa.

Viimeinen kohtaus on erityisen vaikuttava ja oma suosikkini. Viimeinen kuva jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lopputekstien jo mentyä.

Takaikkuna on loistava elokuva ja sen menestys suurempi, mutta Köyttä ei kannata jättää huomioitta. Se on paljon enemmän kuin pelkkä selkeä alkukokeilu ennen tunnetumpaa lajitoveriaan. Kaikin puolin loistava suoritus jännityselokuvien mestarilta. Suuri elokuva kompaktissa paketissa.

Köysi (Rope, 1948)
Ohjaus: Alfred Hitchcock
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.4/10

Sodankylä mielessäin...

Sodankylän elokuvajuhlien tämänvuotisen ohjelmakartan ensimmäinen versio on jo julkaistu. Mielenkiintoisia elokuvia ja vieraita on taas tarjolla pohjoisen valoisassa kesässä, enkä malta odottaa paluuta jo tutuiksi käyneisiin maisemiin. Olen melkoisen uusi kävijä Sodankylässä, mutta muistoja on jo ehtinyt kertyä. Olen löytänyt festareilta aina uusia elokuvia ja elokuvantekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet minuun syvästi.

Muuton ja valmistumisen kiireissä en ole ehtinyt katsoa yhtään elokuvaa viikkoon (pitkä aika minulle), joten ajattelin jakaa hieman elokuvamuistojani Sodankylästä. Tänä vuonna olen menossa festareille talkoolaiseksi, joten Sodankylässä tulee vietettyä kokonainen viikko. Toivottavasti pohjoisen yöstä löytyy jälleen uusia tuttavuuksia.

Kaksi vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa olin festareilla mukana, yksi päävieraista oli ohjaaja John Boorman. Omana festivaalien avausleffana kävin katsomassa miehen varsin päräyttävän elokuvan Zardoz (1974). Boorman esitteli elokuvansa itse elokuvateatteri Lapinsuussa. "Kun kerran olet tehnyt menestyselokuvan, he antavat sinun tehdä mitä vain," Boorman sanoi viitaten paria vuotta aiemmin julkaistuun elokuvaansa Syvä joki (Deliverance, 1972). Zardoz oli mitä mainioin aloituselokuva kaikessa outoudessaan.

Samoilla festareilla kiinnostuin myös ensimmäistä kertaa iranilaisesta elokuvasta. Vieraana oli iranilainen ohjaaja Samira Makhmalbaf ja toiveenani oli ehtiä katsomaan edes yksi hänen elokuvansa. Ainakin yhdellä yrityksellä näytös oli jo loppuunmyyty, mutta lopulta sunnuntaina aamupäivällä kävin esitysteltassa katsomassa elokuvan Omena (Sib, 1998). Ulkona satoi ja tunnelma oli muutenkin vähän ikävä, sillä leirintäalueella kylmässä teltassa majailu oli aiheuttanut minulle kovan flunssan. Elokuva oli kuitenkin erittäin vaikuttava. Sittemmin olen nähnyt myös Makhmalbafin toisen ohjauksen, Blackboards (Takhte siah, 2000).

Myös huonoja elokuvia tuli katsottua. Itselleni Jim Jarmuschin tuore, pohjoismaisen ensi-iltansa festareilla saanut elokuva The Limits of Control (2009) ei tarjonnut oikeastaan mitään. Ei ilmeisesti usealle muullekaan, sillä moni käveli teltasta ulos kesken esityksen. Itse sinnittelin loppuun asti, vaikka tiukkaa tekikin. Myöskään Michelle Williamsin tähdittämä Wendy and Lucy (2008) ei iskenyt toivotulla tavalla, vaikka leirintäalueen nuotiopaikkakeskusteluissa osa festarivieraista leffaa kehuikin.

Koko festivaalin oudoin esitys oli ehkä Katsastuksen (1988) dialogikaraoke. Ei siitä sen enempää...

Viime vuonna festivaalimme avasi The Beatles-elokuva Yeah! Yeah! Tässä me tulemme (A Hard Day's Night, 1964), jonka musiikkinumerot vedetiin karaokena. Muutenkin musiikki tuntui olevan festivaalien punainen lanka, ainakin meille. Perjantai-illan ja -yön pitkä, mutta antoisa elokuvarupeama oli kokonaan musiikkipainotteinen. Trion muodostivat klassikkomusikaali Cherbourgin sateenvarjot (Les paraplouies de Cherbourg, 1964), iranilaisista muusikoista kertova, Bahman Ghobadin ohjaama No One Knows About Persian Cats (Kasi az gorbehaye irani khadar nadareh, 2009) ja rock-dokumentti Anvil! The Story of Anvil (2008).

Bahman Ghobadin piti saapua myös vieraaksi Sodankylään, muttei päässytkään paikalle. Kävimme katsomassa festarien viimeisenä elokuvana hänen toisen teoksensa Half Moon (Niwemang, 2006), joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pidän suuresti Ghobadin tyylistä ja hänen elokuvansa A Time for Drunken Horses (Zamani braye masti ashba, 2000) olikin tämän blogin ensimmäinen arvostelu. Mitään piristysruiskeita nämä elokuvat eivät todellakaan ole, mutta suosittelen suurella lämmöllä.

Kuten jo sanoin, odottelen tämän vuoden festareita suurella innolla. Ellei mitään täysin yllättävää tapahdu, minut voi bongata festareilta erilaisista talkootehtävistä. Tietysti toivoisin saavani tehdä jotain omaa alaani sivuavaa hommaa, mutta paikan päällä sitten katsellaan mille aletaan. Toivottavasti ehtisin katsomaan ainakin jonkun säestetyistä mykkäelokuvista.

Raporttia festareista tulee sitten jälkeenpäin ja toivottavasti tänä viikonloppuna saisimme elokuvat pyörimään myös uudessa asunnossa. Valkokangas odottelee ripustusta ja videotykki kytkemistä. :)