17. 101 Dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians, 1961)
Eräänä päivänä Roger tapaa kauniin Anitan. Nuorta paria yhdistää rakkaus koiriin, sillä molemmilla on oma dalmatialainen. Itse asiassa, Rogerin koira Pongo "järjesti" tapaamisen tavatakseen itse Anitan koiran Perditan. Roger ja Anita rakastuvat, kuten myös heidän koiransakin ja menevät naimisiin. Ei kulu aikaakaan, kun tiedossa on myös perheenlisäystä. Pongo ja Perdita nimittäin saavat 15 suloista pentua. Samana iltana heidän luonaan käy Anitan vanha tuttava Cruella de Vil, joka tarjoutuu ostamaan koko pentueen. Pariskunta kieltäytyy tarjouksesta ja de Vil lähtee ovet paukkuen. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilkimyksen kätyrit Jasper ja Horace hiippailevat taloon yöllä ja nappaavat pennut.
Koirien välistä yhteistyötä ei kuitenkaan pidä aliarvioida ja kun sana kadonneista pennuista leviää, maaseudun koirat osoittautuvat poliisia tehokkaammiksi tapauksen selvittäjiksi. Pennut löytyvät de Vilin kartanosta 84 muun dalmatianpennun seasta. Pongo ja Perdita karkaavat omistajiltaan pelastakseen pentunsa. Eläinten välinen solidaarisuus on huipussaan, kun koirapariskunta saa auttajia vähän joka lajista ja rodusta.
101 Dalmatialaista on Disneyn satuklassikoista ensimmäinen "nykyaikaan" sijoittuva. Leffassa koiranpennut katsovat telkkarista sankarikoiran seikkailuja ja pahikset päristelevät jokseenkin moderneilla automobiileilla. Käsikirjoitus perustuu Dodie Smithin samannimiseen kirjaan. Tarina on hauska ja suurimmaksi osaksi ihan omaperäinen, vaikka kliseitäkin löytyy melkoisesti. Pääpahis Cruella de Vil on tietysti läpeensä paha ja sydämetön ja onnistunut palkkaamaan apureikseen kaksi täyttä tolloa, jotka mokailevat minkä ehtivät. Koiranpennuista yksi on muita pulskempi ja puhuu koko ajan syömisestä ja toinen raukka, joka on aina eniten pulassa.
Vaikka oma arvosanani onkin lopulta sama, 101 Dalmatialaista on silti mielestäni kokonaisuutena onnistuneempi tekele kuin aiempi koiraseikkailu Kaunotar ja Kulkuri. 1960-luvulle siirryttäessä piirrostyylissäkin puhaltavat uudet tuulet ja animointi on viihdyttävää alkuteksteistä lähtien. Piirrosjälki on vaihtunut aiemmasta huolitellusta lähes luonnosmaiseen tyyliin.
Kahdelle Disneyn luotto-ohjaajalle, Clyde Geronimille ja Hamilton Luskelle, 101 Dalmatialaista oli viimeinen pitkä ohjaustyö yhtiön leivissä. Luske teki muita töitä Disneylle kuolinvuoteensa 1968 asti. Geronimi puolestaa lähti yhtiön palveluksesta jo pari vuotta ennen 101 Dalmatialaista-elokuvan julkaisua. Wolfgang Reithermanille elokuva puolestaan oli ensimmäinen pitkä animaatio-ohjaus. Animaattorina hän oli toiminut jo vuodesta 1933 ja hänen käsialaansa ovat mm. Prinsessa Ruususen lohikäärme, Kaunottaren ja Kulkurin rotta ja Peter Panin krokotiili. Reitherman ohjasi tulevat Disney-animaatiot vuoteen 1977 saakka.
Hauska pätkä triviatietoutta: Suomessa elokuva tunnettiin aluksi nimellä Lupsakkaat luppakorvat. Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi joku tajusi tämänkin korjata. Alkuperäinen suomentaja lienee keksinyt nimen tukevassa humalassa.
101 Dalmatians (One Hundred and One Dalmatians, 1961)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman, Clyde Geronimi & Hamilton Luske
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10
18. Miekka kivessä (The Sword in the Stone, 1963)
Kun olin lapsi, meillä oli tapana silloin tällöin (ehkä n. kerran kuussa) vuokrata R-kioskilta leffoja. Vuokraleffat olivat vielä silloin niissä tavallista isommissa kansissa. Kioskin vuokraleffakortti täyttyi melko nopsaan ja ilmaisia vuokrauksiakin tuli käytettyä muutama. Yksi noista lapsuuden vuokraelokuvista oli Miekka kivessä.
Ainoa asia mikä tuolloin leffasta jäi mieleen oli velho Merlin, joka on yhä leffan onnistunein hahmo. Olen ollut kiinnostunut kuningas Arthurista kertovista tarinoista niin kauan kuin jaksan muistaa. Niinpä olen tietysti täysin eri mieltä siitä, millainen Merlin "oikeasti" on, mutta lastenelokuvaan tämä Merlin sopii kuin nenä päähän.
No, siihen itse tarinaan. Velho Merlin odottaa pieneen majaansa vieraaksi erityisen tärkeää henkilöä, vaikka ei itsekään ole täysin varma ketä ja miksi. Pian Arttu-niminen ruipelo poika kuitenkin putoaa juuri odotettuun aikaan katon läpi suoraan Merlinin teepöytään. Arttu on orpo ja asuu kasvatti-isänsä ja ilkeän velipuolensa kanssa ränsistyneessä linnassa. Hän haaveilee tulevansa voimakkaamman ja vanhemman veljensä aseenkantajaksi. Merlin kuitenkin iskostaa poikaan uusia tavoitteita ja ryhtyy tämän opettajaksi. Hän seuraa poikaa linnaan ja jää kasvatti-isän vastahakoisella suostumuksella sen torniin asumaan.
Tulevien päivien aikana Merlin opettaa Artulle elämän monimuotoisuuden muuttamalla tämän ensin kalaksi ja sitten oravaksi. Lemmikkipöllö Archimedesin osaksi jäävät jatkuvasti keskeytyvät päiväunet ja Artun pelastaminen monesta hengenvaarasta. Kuten arvata saattaa, kaikki Merlinin opetus on ollut vain valmistautumista siihen, että eräänä päivänä Arttu vetää maagisen Excaliburin kivestä ja saa päähänsä Englannin kuninkaan kruunun.
Miekka kivessä ei ole koskaan kuulunut suosikkipiirrettyihini, mutta oli tällä katselulla parempi kuin muistelin. Tarinan draaman kaari ei kuitenkaan ole erityisen sujuva, vaan elokuva on enemminkin sarja tapahtumia kuin yhtenäinen tarina alkuineen ja loppuineen. Loppu jää itse asiassa ikävästi kesken. Jännitystä on yritetty saada Merlinin ja pahan noidan Matami Mimmin taistelusta, mutta kisassa on enemmän huumoria kuin jännitystä. Varsinaista kliimaksia tai loppuhuipennusta ei oikeastaan ole ja itse miekan vetäminen kivestä jää myös melko latteaksi tapahtumaksi.
Muutenkaan Miekka kivessä ei yllä samalle tasolle kuin muut klassikoiden satuanimaatiot. Laulut ovat suurimmaksi osaksi melko turhia ja ärsyttävän jankuttavia. Animointi on hyvää ja hahmotkin ihan hauskoja, mutta se ei vain riitä. Hyvälle elokuvalle ominainen kipinä puuttuu täysin eikä Miekka kivessä kestä kovin montaa katselukertaa.
Miekka kivessä (The Sword in the Stone, 1963)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10
Poikkeuksellisesti seuraavassa projektin postauksessa ei käsitelläkään kahta järjestyksessään seuraavaa animaatioelokuvaa. Miekka kivessä-elokuvan jälkeen, ennen Viidakkokirjan julkaisua vuonna 1967 Walt Disney menehtyi keuhkosyöpään ja omistan seuraavan postauksen hänelle. Disneyn vaikutus lapsille suunnatun viihteen ja animaation saralla on kiistämätön ja huomattavasti suurempi kuin useimmiten muistammekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti