21. Robin Hood (1973)
Legenda Robin Hoodista on yksi niitä tarinoita, jotka kaikki tuntevat. Robin Hood on taitava jousimies ja lainsuojaton "rikollinen", joka varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Robin Hoodin pahin vihollinen on Nottinghamin sheriffi, eläinkunnan versiossa susi, joka on (leijona-)prinssi Juhanan kätyri. Prinssi Juhana hallitsee Englantia rautaisella otteellaan sillä aikaa kun todellinen Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on ristiretkellä. Köyhien verot on kohotettu kohtuuttomalle tasolle ja köyhyys onkin yksi maan suurimpia ongelmia. Robin puuttuu tilanteeseen iloisten veikkojensa kanssa ja aiheuttaa ahneille rikkaille harmaita hiuksia. Siinä sivussa syttyy myös romanssi kauniin Marian-neidon kanssa.
Ostin DVD:n joskus 2000-luvun alkupuolella ja muistan pettyneeni hieman. En kyllä muutenkaan nykyään erityisemmin fanita eläinten liiallista inhimillistämistä. Lapsena olin ehkä avoimempi, mutta nykyään ajatus eläimistä, jotka ovat kuin ihmiset, mutta eläimiä, on usein vähän ärsyttävä. Eniten tässä leffassa kirpaisi se, kun pieni kaninpoika väittää täyttävänsä 7 vuotta. Ehkä minusta on vain tullut ihan uskomattoman tylsä!
Toinen häiritsevä seikka on ärsyttävät brittiaksentit. Useimmiten Disney-leffojen mahdolliset aksentit ovat olleet vähintäänkin siedettäviä, mutta nyt menee yli että paukkuu. Lisäksi Robin Hood kuuluu selvästi vähän samaan sarjaan Aristokattien kanssa. Piirrosjälki ei ole läheskään samalla yksityiskohtaisella ja maalauksellisella tasolla kuin useissa aiemmissa elokuvissa. Osa Robin Hoodin kuvituksen tylsyydestä johtuu myös englantilaisesta köyhästä kylämiljööstä, joka on suorastaan luotaantyöntävän harmaa ja turruttava. Virikkeitä ei juurikaan ole tarjolla.
Robin Hood on silti hahmona ihan onnistunut, kuten useimmat muutkin leffan hahmoista. Köyhät kyläläiset ovat sympaattisia ja ilmeikkäitä ja pahiksista Nottinghamin sheriffi on myös onnistunut, kiekuvaa brittiaksenttia lukuunottamatta.
Kontrastia köyhälistön ja aateliston eroille on haettu eläinlajeista. Köyhät ovat tavallisia metsäneläimiä, kuten karhuja, kettuja, jäniksiä ja myyriä, rikkaat ja kuninkaan palvelijat eksoottisia leijonia, sarvikuonoja ja virtahepoja, Nottinghamin sheriffiä lukuunottamatta. Hahmoista vielä sen verran, että mielestäni kertoja/folk-laulaja-kukko on tosi ärsyttävä. Elokuvan laulut eivät muutenkaan ole mitenkään erityisen kovalla tasolla. O-de-lally -rallatus alkaa ärsyttää ennätysnopeasti.
Lopulta Robin Hood on aika keskinkertainen Disney -animaatio. Yhtiö pystyy todistettavasti paljon parempiinkin suorituksiin, mutta mistään täysin toivottomasta räpellyksestä ei ole kyse. Loppujen lopuksi muutokset, joita leffan parantamiseksi olisi voinut tehdä, jäävät kohtuullisen pieniksi. Aina kun leffassa näkyy jotain hyvää ja pilkahdus paremmasta, jokin ärsyttävä tai epämiellyttävä kohta kumoaa sen ja lopputuloksesta on lopulta vaikea muodostaa erityisen vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen.
Robin Hood (1973)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10
22. Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977)
Joka tapauksessa, Disneyn Nalle Puh koostuu itse asiassa useammasta pienestä tarinasta. Erilliset tarinat on onnistuttu nitomaan yhteen satukirjan sivujen avulla, eli ikäänkuin pätkät olisivat tarinoita kirjassa. Walt Disney suunnitteli elinaikanaan täyspitkää elokuvaa Nalle Puhista, mutta päätyikin sen sijaan tekemään lyhäreitä tutustuttaakseen amerikkalaisen yleisön A. A. Milnen kirjojen hahmoihin. Ensimmäinen elokuvan lyhäreistä Nalle Puh ja hunajapuu julkaistiin Disneyn elinaikana, mikä tekee tästä leffasta viimeisen, jonka teossa hän oli henkilökohtaisesti mukana.
Leffa onkin suurimmaksi osaksi kooste aiemmista 60- ja 70-luvuilla julkaistuista Puh-lyhäreistä ja uutta materiaalia on melko vähän. Tarinat yhteen linkittävät kertojanosuudet ovat uudet, samoin kuin tarinan loppu. Koska Puh on Disneyn ensimmäinen klassikko neljään vuoteen, olisin kuvitellut, että aikaa olisi ollut enempäänkin. Puh vaikuttaa samanlaiselta hätäratkaisulta kuin Silly Symphonies-kooste-elokuvat aikoinaan, vaikkakaan ei ole yhtä räikeästi kierrätysmateriaalia.
Kuten kaikki vanhat animaatiohahmot, myös Nalle Puh on jalostunut vuosien aikana aina vain pehmeämmän ja särmättömämmän näköiseksi. Olin melkein yllättynyt elokuvan piirrostyylistä, joka ei vastannutkaan mielikuvaani muovisesta, tylsästä ja persoonattomasta nykytyylistä. Jälki ei tietysti ole samanlaista kuin kirjojen alkuperäispiirrokset, vaan siinä on oma Disney-leimansa, mutta huomattavasti siedettävämpää jälki silti on, eikä aiheuttanut suurta irvistelyä.
Muistan nähneeni elokuvan pienenä sen verran usein, että muistin osia juonesta hyvin. Yhdessä lyhärissä on surrealistinen unikohtaus, joka hämmensi minua pienenä. Silti muistin sen kaikista parhaiten eli se todennäköisesti teki suurimman vaikutuksen. Nytkin se on yhä elokuvan parasta antia. Inhokkini oli puolestaan aikoinaan kohta, jossa Nalle Puh syö liikaa hunajaa ja jää kiinni kaninkoloon.
Mieleeni on ikuisiksi ajoiksi syöpynyt Nalle Puhin suomenkielinen ääni ja olin positiivisesti yllättynyt Sterling Hollowayn suorituksesta roolissa. En ole ollut mikään suuren suuri Holloway-fani aiemmin. Hän on aiemmin tehnyt ääninäyttelijän töitä mm. Bambissa (aikuinen Kukka), Viidakkokirjassa (Kaa) ja Aristokateissa (Roquefort-hiiri). Nalle Puhin rooliin ääni sopii kuin nenä päähän. Se itse asiassa toi koko hahmoon jotain uutta, mitä en osaa täysin sanoin määritellä. Enemmän persoonaa? Tiettyä karismaa?
Sinänsä elokuva on viihdyttävä ja hyvin tehty, mutta minun on todella vaikea päästä yli pala-animaatiofiiliksestä. Tämän projektin päässä odottaa tällä hetkellä uusi, tänä vuonna julkaistu Nalle Puh -elokuva. Vertailu ei siis ihan heti ole mahdollista, kun uuteen Puhiin on matkaa vielä melkein 30 elokuvan verran.
Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977)
Ohjaus: John Lounsbery & Wolfgang Reitherman
74 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.8/10
Seuraavassa Disney-postauksessa (joka toivon mukaan tulee hieman pikemmin) katselussa ovat Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1977) ja Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981). Lisää eläimellistä menoa siis tiedossa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti