Mitä helvettiä minä juuri katsoin?

Hausu 

(House, 1977) 

Kanssaeläjäni on hehkuttanut tätä elokuvaa siitä asti, kun tapasimme. Hausu tulee esille aina, kun puhutaan oudoista elokuvista, jotka pitäisi katsoa uudelleen. Luulisi, että vuosien hehkutus olisi liikaa ja odotukset kipuaisivat niin korkealle, että pettymys olisi väistämätön. Niin, niinhän sitä luulisi.

Hausu on japanilainen kauhukomedia. Koulutyttö Oshare on lähdössä isänsä kanssa lomalle, mutta isän esittelemä uusi äitipuoli Ryoko pistää suunnitelmat sekaisin. Osharen oikea äiti kuoli jo vuosia sitten, mutta tyttö ei voi millään hyväksyä hänen tilalleen toista naista. Oshare kirjoittaa kirjeen tädilleen, äitinsä siskolle, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin ja pyytää päästä lomalle hänen luokseen. Kun kouluystävien lomasuunnitelmat peruuntuvat, hekin pääsevät mukaan. Matkaan lähtevät Osharen lisäksi hänen paras ystävänsä Fanta, herttainen Sweet, pianotaituri Melody, älykkö Gari, taistelulajeja harrastava Kung Fu ja ahmatti Mac.

Tytöt matkaavat maalle tädin suureen taloon. Innokkaat nuoret tuovat eloa taloon ja pyörätuolissa istuvaan tätiin. Pikku hiljaa tytöt kuitenkin huomaavat, ettei kaikki ole kunnossa. Yksi kerrallaan tyttöjä katoaa oudoissa olosuhteissa, esineet tuntuvat liikkuvan itsestään ja koko talo vaikuttaa elävän. Jopa Osharen rakas kissa Snowflake käyttäytyy oudosti. Tiedossa on kauhujen yö, jossa ei säästellä verta tai kummallisia erikoistehosteita.

Aluksi elokuvan tyyli tuntui melko selkeältä, eikä lainkaan niin oudolta kuin odotin. ADHD-vauhti oli kyllä päällä, mutta outoa oli oikeastaan ainoastaan ylireipas musiikki. Alkupuoli on kovasti anime-tyylistä kuviltaan, leikkaukseltaan ja kerronaltaan yleensä. Myös karikatyyriset hahmot tuovat anime-viboja. Musiikin vuoksi odotin ensimmäiset 25 minuuttia, että Totoro hyppää kohta jostain. Kun tytöt pääsevät perille tädin taloon, elokuva alkaa mennä koko ajan vain kummallisemmaksi.

Elokuva erikoistehosteet on tehty tarkoituksella epärealistisiksi ja ne ovatkin useimmiten aivan älyttömiä. Leffaa katsoessa on täysin mahdoton arvata mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä kummallisia tapahtumia tulee hengästyttävä määrä. Jos katsot muualle vain sekunnin ajan, missaat todennäköisesti jotain hienoa. Lukaisin leffan juonikuvauksen Wikipediasta seuraavana päivänä, enkä enää edes muistanut kaikkia tapahtumia, niin paljon niitä on.

Screencappien ottaminen tästä leffasta oli poikkeuksellisen helppoa ja vaikeaa yhtä aikaa. 90% koko leffan freimeistä on screencap-ainesta, mutta samalla en halua paljastaa mitään liian räväkkää ja spoilata leffaa. Toisaalta, vaikka ottaisin 100 screencappia tästä leffasta, olisi varmaan mahdotonta spoilta kaikkea.

En tosiaan liioittele, kun sanon, että tässä elokuvassa tapahtuu ihan hulluna. Leffa kestää vain n. 90 minuuttia, mutta välillä pituus tuntui kolmelta tunnilta, meininkiä oli niin helvetisti. Tylsäksi tämä ei silti missään vaiheessa käy. Omia suosikkijuttujani olivat pianoa soittavat irtosormet, luurangon kanssa jammaileva täti, banaaniläjäksi muuttuva mies ja verta sylkevä kissamaalaus. Suurin osa äksönistä ajoittuu leffan jälkimmäiselle puoliskolle, joka onkin kirjaimellisesti hengästyttävää katsottavaa.

Olen lapsesta saakka pitänyt kummitustalotarinoista. Minusta ne tarjoavat rajattomat määrät mahdollisuuksia, mutta useimmat kummitustaloleffat jäävät hieman tylsiksi, eikä niissä osata käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Hausu tekee sen, mistä olen haaveillut: se on omaperäisesti toteutettu kummitustaloleffa, joka jää oikeasti mieleen. Katson paljon elokuvia ja vain harvoin näen sellaisen elokuvan, jonka voisin katsoa heti seuraavana päivänä uudelleen. Vaikka uudelleenkatselun hinku onkin kova, Hausu on kuitenkin luultavasti parhaimmillaan, kun sen katsoo ainakin muutaman vuoden väliajalla. Siinä ajassa ehtii unohtaa jo ison osan noin miljoonasta ei tapahtumasta ja yllättyy taas uudelleen.

Hausun vahvuus ei ole pelkästään erikoistehosteissa ja kummallisuudessa. Vaikka tehosteet ovat erittäin yliampuvia, kokonaisuus on huolellisesti toteutettu. Voin uskoa, että Hausu on juuri sen näköinen elokuva, kun tekijät halusivatkin. Tyyli ei ole mikään vahinko. Voisi myös luulla, että tyyli menisi itse elokuvan edelle siinä määrin, että lopulta kyseessä on pelkkä sekava efektikollaasi. Elokuvan loppupuoliskon osalta tämä on osittain totta, mutta jollain omalla oudolla tavallaan leffa rullaa eteenpäin mainiosti. Näyttelijöistä suurin osa on amatöörejä, mutta he sopivat tähän elokuvaan kuin jättiläismäiset punaiset huulet, öö, mihin vain.

Hausu on nyt pyörinyt mielessä kohta kolme vuorokautta. Suosittelen äärimmäisen lämpimästi! Tiedän, etten pysty mitenkään kuvailemaan tätä elokuvaa ja tekemään sille oikeutta, joten jos vain joskus saatte tilaisuuden, katsokaa se itse. Trailerista saa jonkinlaisen käsityksen, vaikka sekin on laimea itse elokuvan rinnalla.

Hausu (House, 1977)
Ohjaus: Nobuhiko Ohbayashi
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10