maanantai 26. maaliskuuta 2012

MusiXine 2012

MusiXine pyörähti perjantaina käyntiin toista kertaa omana festivaalinaan. Yleisö oli löytänyt festarin viime vuotta paremmin (omasta mielestäni ainakin) ja molemmissa perjantain näytöksissä väkeä oli enemmän kuin kiitettävästi. Itse pyörähdin festareilla avajaispäivän lisäksi sunnuntaina.


Perjantai 23.3.


Kovasikajuttu (2012)
Kerrankin saan kiittää neuroottisuuttani. Vaikka esityspaikka (Valvesali) on melko iso, minulla oli kutina että täyteen ammuttua tulee, enkä ollut väärässä. Onneksi kävin siis hakemassa esitykseen liput jo ennakkoon. Phew. Olisi ollut aika kurjaa missata tämä!

Valvesali oli siis tosiaankin täynnä, loppuunmyyty. Kovasikajuttu oli festarien virallinen avajaisleffa ja samalla ennakkonäytös ennen varsinaista teatterilevitystä. Odotukset olivat ristiriitaisia. Kärkkäisen aiempi Kansakunnan olohuone oli mainio, mutta miten oma tyyli siirtyy punk-dokkariin?

Kovasikajuttu kertoo punk-bändi Pertti Kurikan nimipäivistä, jonka kaikki jäsenet ovat kehitysvammaisia. Yhtye on perustettu vammaisille suunnatussa kulttuurityöpajassa vuonna 2009. Viimeisen vuoden, parin aikana "Suomen kovin punk-bändi" on tullut yhä vain tunnetummaksi ja yhtyeen kitaristi-säveltäjä-sanoittaja Pertti Kurikka sai kutsun myös viime vuoden linnan juhliin. Dokkari seuraa bändin jäsenten arkea, keikkoja, biisien kirjoitusta ja soittamisen takana vellovia tunnekuohuja. Puolitoistatuntisen aikana rakastutaan, riidellään, huudetaan, annetaan anteeksi ja vedetään keikkoja täydellä sydämellä.

Yhtyeen sanoitukset käsittelevät sekä vaikeita yhteiskunnallisia asioita että arkisempaa aherrusta ("Sain kahvia, kävin paskalla"). Useissa niistä otetaan kantaa kehitysvammaisten asemaan Suomessa, laitoksessa asumiseen ja jalkahoitajien turhuuteen. Pertti Kurikan nimipäivät sattuu olemaan juuri sellaista punkkia mistä pidän: sitä, jossa karjutaan pihalle kaikki asiat, jotka vituttaa. Rehellisyys on yksi bändin suuria valtteja.

Vaikka suurimman osan aikaa bändin jäsenet tulevat toimeen hyvin, kehitysvammaisten bändillä on samat ongelmat kuin muillakin paljon yhdessä soittavilla. Jossain vaiheessa kaverin naama alkaa ärsyttää. Vaikka bändin jäsenten kehitysvammaisuus onkin näkyvä osa dokumenttia, kantavampi voima on bändin jäsenten persoonassa. Jokaisen bändin jäsenen elämään tutustutaan myös soittamisen ulkopuolella. Pertti viettää syntymäpäiviään, Sami tekee vaalityötä, Toni suunnittelee muuttoa pois vanhempiensa luota ja Kari haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta tyttöystävänsä kanssa.

Kaiken kaikkiaan pidin dokkarista aivan helvetisti. Täyteen pakatussa Valvesalissa tunnelma oli mieletön. Leffa sai ihmiset nauramaan ja pohdiskelemaan. Huumoria Kovasikajutusta ei puutu, mutta vakaviakin asioita käsitellään ja uskoisin dokkarin koskettaneen ihmisiä. Bändin jäsenillä on paljon persoonaa ja huumoria löytyy helposti arkisista sattumuksista ja sanomisista. Yksi parhaita juttuja on yhtyeen keikkataltioinnit. Biisejä olisi kuunnellut mielellään vaikka enemmänkin. Suomen kehitysvammaisten asemaan otetaan kantaa vaivihkaa bändin biisien ja arjen kautta, ilman yleisölle saarnaamista ja luennoimista. Muutenkin katsojalle jätetään tilaa ajatella, eikä asioita pureskella valmiiksi.

Loistava dokkari, joka kannattaa ehdottomasti tsekata ensimmäisen tilaisuuden tullen. Elokuvateattereihin Kovasikajuttu saapuu virallisesti 27.4. Kuuleman mukaan sunnuntain uusinta Studiossa oli myöskin loppuunmyyty, joten elokuva todella löysi yleisönsä MusiXinessä.

Kovasikajuttu (2012)
Ohjaus: Jukka Kärkkäinen & Jani-Petteri Passi
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.4/10


Kovasikajutun jälkeen tarjolla olisi ollut Q&A-sessio tekijöiden kanssa, mutta katsoimme sen vain osaksi. Ennen seuraavaa leffaa aikaa jäi ruhtinaallisesti, joten suuntasimme oluelle yhteen Oulun parhaista baareista, Graaliin. Maagisesti yleensä viikonloppuiltoina täyteen pakatusta baarista löytyi jopa istumapaikka ilman odottelua. Score! Trailerin perusteella pieni annos alkoholia olikin tarpeen ennen seuraavaa elokuvaa...


Loputon Gehennan liekki (2011)
Kotimainen dokumentti Loputon Gehennan liekki kertoo Suomen black metal-skenestä muusikoiden haastattelujen kautta. 50 minuuttiin on ahdettu suomalaisen black metallin historiaa, nykyhetkeä, black metallin perimmäistä ideologiaa ja erilaisten rikosten yhteyttä musiikkityyliin (hautakivien kaatelu, kirkkojen polttaminen...).

Mistään kovin syväluotaavasta dokkarista ei kuitenkaan ole kyse, vaikka asiaa sinänsä paljon onkin. Eri asioita käsitellään iso määrä, mutta mihinkään ei paneuduta sen kummemmin. Kaikki vain jotenkin lipuu ohi. Punainen lanka puuttuu ja amatöörimäisyys paistaa häiritsevästi läpi. Kriittistä ajattelua päästään todistamaan vähän/ei ollenkaan. Kummempaa pohdintaakaan ei juuri ole, vaan asiat esitetään useimmiten "näin se vaan on" muodossa ilman vastaväitteitä. Ehkä tämä vetoaa johonkin pieneen marginaaliporukkaan, joka tykkää komppailla toistensa mielipiteitä. Ehkä se on tarkoituskin.

Päätellen siitä mitä olen kuullut, juuri huono kritiikinsieto on yksi black metal-porukan huonoja puolia. Toisin sanoen, itse kyllä pitäisi saada päästellä suusta mitä vaan, mutta vastapuolen puheenvuorojen aikana laitetaan kädet korville tai huudetaan päälle. Sama lähestymistapa yhdistää useita eri ääripään liikkeitä, joille se oma maailmankatsomus on ainoa oikea.

Ideologisesti black metallistit olivat tyhmempää porukkaa kuin olin kuvitellutkaan. En voi ottaa tosissani ihmisiä, jotka vastustavat kiivaasti uskontoja, mutta uskovat Saatanan olemassaoloon. Ilman hyvää ei ole pahaa, ja ilman Jumalaa ei ole Saatanaakaan. Eikös se Saatanakin nyt kuitenkin ole uskontojen tuotos? Minun on myös erittäin vaikea ottaa tosissaan ihmisiä, jotka kääriytyvät liian tiukasti yhden ideologian peittoon osaamatta erottaa sen hyviä ja huonoja puolia. Toisaalta tällaisten ihmisten seuraaminen on joskus ihan viihdyttävää ja mielenkiintoista (vaikkakin toisaalta helvetin surullista). On tervettä välillä avata mielensä ja silmänsä asioille, joita ei ymmärrä. Toivon, että tämänkin dokkarin sankarit tekisivät joskus samoin.

Loputon Gehennan liekki (2011)
Ohjaus: Sami Kettunen
50 minuuttia
Traileri
Oma arvosana: 2.7/10



Sunnuntai 25.3.


Yöllä siirryttiin kesäaikaan. Vihaan kaikenmaailman kellonsiirtelyjä. Talviaikaan siirryttäessä minulla kesti varmaan pari kuukautta saada puhelimen aika päivitettyä (mokoma tuonelan luuri ei osaa sitäkään itse tehdä). Yöllä nukkumaan mennessä pitikin vähän arpoa mihin aikaan varmistusherätyksen oikein laittaa. Alun perin oli tarkoitus käydä katsomassa Last Days Here jo lauantaina, mutta muutimme suunnitelmia, koska allekirjoittaneen selkä ei olisi millään kestänyt 90 minuutin leffaa Studiossa. Ihan hyvä ettei sitten lähdettykään, sillä näytös oli ollut loppuunmyyty.

Joka tapauksessa, onnistuimme heräämään hyvissä ajoin ja päädyimme Valvesalin sunnuntainäytökseen.


Last Days Here (2011)
Argottin ja Fentonin dokkari kertoo hard rock-yhtye Pentagramin laulajasta Bobby Lieblingistä. Pentagram käväisi kolkuttelemassa menestyksen ovea 70-luvulla, mutta vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Sillä välin Bobby, bändin ainoa alkuperäisjäsen, vaipui syvälle omaan henkilökohtaiseen helvettiinsä. Huumeongelmien kanssa painiva Bobby muumioitui vanhempiensa kellariin, rypemään omaan kurjuuteensa.

2000-luvulla bändin suuri fani Sean "Pellet" Pelletier yrittää saada Bobbyn takaisin jaloilleen. Pelletin mielestä on suuri vääryys, ettei Pentagram koskaan saavuttanut ansaitsemaansa mainetta ja kunniaa. Miehen mission on saada bändi keikkailemaan ja levyttämään uskomaton albumi.

Dokkarin alussa Bobby on karseassa kunnossa. Tikunlaiha mies vain makailee sohvalla, vapisten ja hermostuneena vilkuillen. Vuosien huumeidenkäyttö on todella jättänyt jälkensä. Bobby haluaa päästä itsekin elämässään takaisin oikealle raiteelle, vaikkei se helppoa olekaan. Lopulta rakkaus, musiikki ja Pentagramin uusi fanisukupolvi onnistuvat kampeamaan Bobbyn pystyyn, muutaman romahduksen kautta.

Leffaan mennessä odotukset olivat aika ristiriitaiset, sillä olin kuullut monenlaisia ennakkoarvioita. Itse en ole Pentagramia juuri kuunnellut, mutta kanssaeläjä käväisi tässä melko vasta yhtyeen keikalla Oulussa ja diggailee kovasti. 90 minuuttia meni melko nopeaa, vaikka aihe ja ihmiset eivät olleet ennestään kovin tuttuja. Kiinnostus säilyi koko elokuvan ajan. Last Days Here on melkoinen selviytymistarina, jonka tulokset ovat aika hätkähdyttävät, kun ottaa huomioon miehen aloituskunnon.

Niin hyvä kuin dokkari päällisin puolin onkin, muutamia häiritseviä seikkojakin jäi mieleen. Vaikka dokkarissa kerrotaankin Lieblingin ja Pentagramin taustoja, nykyongelmien perimmäiset syyt jäävät vähälle huomiolle. Pelkkä "seksiä, huumeita ja rock n rollia" ei tarjoa tyydyttävää syytä sen kokoluokan ongelmiin, joita Bobbylla on. Moni muukin yksityiskohta Bobbyn ongelmien laadusta jää turhan vähälle huomiolle. Toisaalta taas välillä keskitytään liikaa sellaisiin yksityiskohtiin, joilla ei ole kerronnan kannalta niin suurta merkitystä. Nyt jälkeen päin leffaa muistellessa, Bobbyn selviytyminen ei vaikuttanut sellaiselta "matkalta", jonka sen kuvittelisi olevan. Enemmänkin se menee (dokumentin mukaan) näin: huumeriippuvuus, raittius, romahtaminen, ?, lopullinen paraneminen.

Pienistä epäkohdistaan huolimatta Last Days Here on mielenkiintoinen dokkari, joka kannattaa tsekata jos tosielämän selviytymistarinat, hard rock ja Pentagram kiinnostavat.

Last Days Here (2011)
Ohjaus: Don Argott & Demian Fenton
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Kiitokset MusiXinen väelle onnistuneesta festarista! Ensi keväänä taas!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti