Herrasmiehet hippasilla

Näin alkuun ensin pieni tiedotus. Olen matkaamassa ensi viikolla reiluksi viikoksi Puolaan ja olisi kiva kuulla siellä mahdollisesti käyneiltä suosituksia esim. elokuvateattereista ja muusta elokuviin liittyvästä. Puolalaiset elokuvajulisteet ovat jo tuttuja ja niitä kyllä käydään vähintään ihailemassa. Tarkoituksena on viettää yhteensä kuusi päivää Varsovassa ja kolme Krakovassa. Ajan ja tilanteen salliessa yksi Varsova-päivä saatetaan mahdollisesti uhrata päivänreissulle Torúniin. Vinkkejä otetaan vastaan kaikkien kolmen suhteen!

Sitten itse asiaan. Jo toista kertaa peräkkäin ajattelin kertoa yhdestä suosikkielokuvistani. Olen nimittäin tässä vasta katsonut uudelleen vanhoja suosikkejani ja todennut niiden olevan vähintäänkin yhtä vetovoimaisia kuin aina ennenkin.

Eräästä pitkäaikaisesta suosikistani tehtiin joitakin vuosia sitten remake, jota en ollut vielä uskaltanut katsoa. Masokistinen uteliaisuus heräsi, kun näin alkuperäisteoksen ensi kertaa lähes neljään vuoteen. Päätin, että nyt on vertailun aika, niin epäreilua kuin se epäilemättä tulisikin olemaan.


Pirullista peliä (Sleuth, 1972)

Shafferin näytelmään perustuva Pirullista peliä on ihan mieletön elokuva, sanotaan se nyt heti tähän alkuun. Omassa historiassani se on lisäksi yksi viimeisiä elokuvia, mitä koskaan nauhoitin telkkarista videokassulle. En tiennyt etukäteen elokuvasta juuri mitään ja katsoin sen aika puhtaasti Sir Laurence Olivierin perusteella. Mies on nimittäin yksi suosikkinäyttelijöitäni. Olen tosin saattanut mainita sen ennenkin...

Olivier näyttelee Andrew Wykeä, dekkarikirjailijaa, joka rakastaa arvoituksia, pelejä ja teatteria. Ja tietysti itseään ja omia kirjojaan, vähän liikaakin. Wyken vaimolla Margueritella on suhde puoliksi italialaiseen Milo Tindleen (Michael Caine) ja Wykellä itsellään suomalaissukuiseen Teaan. Wyke on kutsunut Milon kartanoonsa perjantai-iltapäivänä keskustelemaan Margueritesta. Wyke nimittäin haluaa vaimonsa pois tieltä saadakseen asua ihanan Tean kanssa ja Margueriteen rakastunut Milo tahtoo viedä oman ihastuksensa vihille.

Kampaajana työskentelevällä Milolla tuskin kuitenkaan on varaa ylläpitää hienoon elämään tottunutta Margueritea. Niinpä Wyke tekee Milolle ehdotuksen: jos Milo murtautuu kartanoon, ryöstää Wyken hienot arvokorut ja myy ne tutulle, luotettavalle välittäjälle, hänelle jää varsin sievoinen summa rahaa puhtaana käteen. Wyke puolestaan kerää muhkeat vakuutusrahat koruistaan ja molemmat miehet ovat onnellisia oman kullan kainalossa.

Kun Milo lähtee suunnitelmaan mukaan, hän ei voi aavistaakaan millaiseen peliin hän on päätynyt osalliseksi. Ovela Wyke vie miestä kuin pässiä narussa ja kun todellinen suunnitelma paljastuu, sillä on lopulta traagiset seuraukset.

En tiedä miten kuvailisin tätä elokuvaa niin, että tekisin sille myös jotain oikeutta. Elokuvan eri elementit pelaavat ihailtavan hyvin yhteen. Kirsikkana päällä on yksinkertainen, mutta nerokas dialogi, jonka erityisesti Laurence Olivier tulkitsee upeasti. Olivierin roolisuoritusta voisi kuvailla jopa pitkän uran yhdeksi parhaista. Elokuva on lavasteineen ja käsikirjoituksineen kuin näyttelijän leikkikenttä. Sekä Caine että Olivier tuntuvat olevan rooleissaan kuin kotonaan ja heidän yhteispelinsä on hienoa katsottavaa. Huonoja puolia tästä elokuvasta saisi etsiä suurennuslasi kourassa.

Kaikkia hitaahko eteneminen ja runsas dialogi tuskin miellyttävät, mutta teatterin ystävät pitävät elokuvasta varmasti. Reilu kahden tunnin pituus ei ole koskaan tuntunut itsestäni liian pitkältä, sillä vaikka puolen välin paikkeilla hieman hidastellaan, rytmitys on juuri sopiva elokuvan tunnelman huomioonottaen. Hahmojen tunteminen on avainasemassa juonen etenemisen kannalta. Lavastaja saa minulta täydet pisteet. Wyken kartanon suuri olohuone on kaikkine yksityiskohtineen mieletön. Myös muista huoneista paistaa sama, Wykelle luonteenomainen leikkisyys.

Avain elokuvan loistavuuteen voisi olla tietynlainen luonnollisuus. Näyttelijät ovat kuin juuri tätä roolia varten luotuja, Wyken kartano on niin taidokkaasti sisustettu, että sinne tekisi mieli lähteä itsekin ja kuvaukseen ja editointiin tuskin kiinnittää huomiota, niin taidokkaasti se on tehty. Välillä on helppo unohtaa katsovansa elokuvaa.

Elokuvan hienoutta on vaikea sanoin kuvailla, se pitäisi nähdä omin silmin. Voin vain listata asioita, jotka tässä elokuvassa ovat upeita ja se lista olisi hyvin pitkä. Niinpä suosittelen enemminkin etsimään tämän elokuvan ja katsomaan sen.

Pirullista peliä (Sleuth, 1972)
Ohjaus: Joseph L. Mankiewicz
138 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.6/10


Pirullista peliä (Sleuth, 2007)

Aluksi varoitus kaikille, jotka eivät ole nähneet kumpaakaan elokuvaa: ÄLKÄÄ MISSÄÄN NIMESSÄ KATSOKO TÄTÄ ELOKUVAA ENSIN! Ja jos mahdollista, älkää katsoko tätä ollenkaan. Olen tosissani.

Remaken asetelma on sinänsä kutkuttava. Michael Caine, alkuperäisen elokuvan Milo Tindle, palaa nyt ruudulle Andrew Wykenä, ikääntyvänä dekkarikirjailijana. Kaksinpelin vähemmän kutkuttava osa on Jude Law, joka ottaa Cainen paikan Milona, joka on tällä kertaa näyttelijä, ei kampaaja.

Milon ammatti ei ole ainoa muuttunut seikka. Vaikka elokuvan perusjuoni onkin sama eikä siksi vaadi toistamista, kaikki muu onkin sitten ihan eriä. Ilmeisesti erilaisuus on ollut tekijöille jopa jonkinlainen ylpeyden aihe, sillä elokuvassa ei ole ainoaakaan repliikkiä alkuperäisestä elokuvasta, saati alkuperäisestä näytelmästä. Siinä missä alkuperäiselokuvan Wyken kartano on täynnä pelejä, mekaanisia nukkeja ja suorastaan sykähdyttäviä yksityiskohtia, Cainen Wyke asuu hi-tec kartanossaan valvontakameroiden keskellä, sisustuksessaan vähemmän huonekaluja kuin Olivierin Wyken yhdessä huoneessa. Minimalistinen, tyly ja suorastaan ruma kartano ei miellytä silmää sitten niin yhtään. Värivalot saavat kaiken näyttämään milloin siniseltä, milloin vihreältä, milloin pinkiltä ja milloin keltaiselta. Visuaalinen ilme on välillä suorastaan ällöttävä, eikä sitä auta sarja mukataiteellisia ja järjettömän epäkäytännöllisiä kuvakulmia. Ehkä jonkun mielestä on nerokasta katsoa kahden miehen keskustelua sälekaihtimien välistä. Minusta ei.

Kaikki se, mikä teki alkuperäisestä Sleuthista mestariteoksen, on revitty kappaleiksi ja poljettu maanrakoon. Dialogi oli yksi Sleuthin nerokkaimpia puolia, se syvensi ja kiristi miesten välistä jännitettä valtavasti. Uuden Sleuthin dialogi on suorastaan naurettavaa. Puolen tunnin jälkeen purskahdin oikeastikin nauruun ja kysyin itseltäni, onko tämä vitsi. Ei kai tässä olla tosissaan? Caine ja Law eivät myöskään tunnu olevan rooleissaan tosissaan. Olivier ja Caine saivat aikaan spontaaninoloista ja luonnollista leikkisyyttä, Caine ja Law yrittävät yrittämistään ja epäonnistuvat karmeasti. Lopputulos on kuin Ö-luokan komediasta.

Hahmoja ei mitenkään voisi tunnistaa Miloksi ja Wykeksi. Miksi siis edes kutsua elokuvaa Sleuthiksi? Tiedättekö mistä tiesin heti, ettei tämä elokuva voi päästä lähellekään alkuperäistä? Sleuth vuodelta 1972 kestää reilut 2 tuntia. Sleuth vuodelta 2007 kestää 85 minuuttia. Toisin kuin joillakin pitkillä elokuvilla, Sleuthilla on syytäkin olla pitkä. Ns. character developmentilla on suuri osuus elokuvan onnistumisessa ja kestostaan huolimatta alkuperäisteos on taidolla punottu verkko, josta mitään ei voisi ottaa pois. Hahmot täytyy tuntea, täytyy päästä heidän päänsä sisälle. 85 minuuttia on kuin säälittävä pikakelaus niille, jotka haluavat huonolaatuisen tiivistelmän alkuperäisteoksesta. Oikotietä onneen ei kuitenkaan ole, ei elokuvissa eikä elämässä.

Luulin ensin, että Caine lähti elokuvaan mukaan rahasyistä, mutta ilmeisesti miehestä oli oikeasti hyvä idea tehdä tämä remake. Joissakin haastatteluissa hän on puolustanut elokuvaa ja uskonut yleisön vielä jonain päivänä löytävän sen uudestaan. In your dreams, mr. Caine, in your dreams. Henkilökohtaisesti toivon, että jokainen kopio tästä öklötyksestä revittäisiin rikki, poltettaisiin ja haudattaisiin. Harvoin jätän elokuvia kesken, mutta tätä kammotusta en vain kyennyt katsomaan loppuun asti, en sitten millään. Niinpä en voi antaa elokuvalle samanlaista arvosanaa kuin kaikille muille aiemmille elokuville. Se kertokoon jotain tästä karmivasta tekeleestä.

Pirullista peliä (Sleuth, 2007)
Ohjaus: Kenneth Branagh
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: -