keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Mahdollisesti hyvää Halloweenia 2012!

Heipä hei kaikki lapset ja aikuiset ja tervetuloa blogin kaikkien aikojen kolmannen Halloween-postauksen pariin! Tällä kertaa setti poikkeaa hieman aiempien vuosien tarjonnasta, sillä nyt olen valinnut katsottavaksi trilogian potentiaalisesti hyviä elokuvia. Siitä otsikonmuutos. Aiempina vuosina leffasarjat ovat olleet karmaisevia lähinnä perseilymielessä. Kukapa voisi unohtaa Jon Bon Jovia vampyyrinmetsästäjänä tai Sleepaway Campin järkyttävää loppuratkaisua...

Tämänvuotinen trilogia on Coffin Joe, brasilialainen klassikkosarja. Oikeasti Coffin Joesta kertovia elokuvia on enemmänkin, muistaakseni näiden lisäksi vielä kolme tai neljä kappaletta. Trilogia on aika sekava kokonaisuus, sillä kahden ensimmäisen leffan jälkeen ohjaaja-näyttelijä José Mojica Marinsille ei juuri jäänyt rahaa mahtipontisen päätösosan valmistamiseen. Marins yritti saada rahat kasaan tekemällä sivuprojekteja ja kauhuleffoja, joissa Coffin Joe oli enemmänkin sivuosassa. Osa elokuvista menestyi kohtuullisesti, osa jätti tekijänsä vararikon partaalle. 70-luvun lopulla Marins siirtyi ohjaamaan pehmopornoa ja tusinaluokan seksikomedioita.

Marinsin uran viimeiset käänteet ovat suorastaan surkuhupaisia. Coffin Joe-rahoituksen houkuttelemana Marins ohjasi vastentahtoisesti hardcore-pornoa muutaman filmin verran. Marins yritti tehdä ensimmäisestä elokuvasta mahdollisimman ällöttävän, jotta kukaan ei katsoisi sitä ja teos jäisi ikuisesti unholaan. Elokuvan eläinseksikohtaus (!!!) herätti tietysti suurta huomiota ja uteliaisuutta ja Marins sai huomata tekevänsä jälleen uuden luvun brasilialaiseen elokuvahistoriaan. Vielä hämmentävämpää on se, että Marinsin yritys ällöttää katsojia saikin aikaan todellisen eläinpornobuumin. Mitä vittua, brasilialaiset?

Netin syövereistä olen löytänyt muutamankin eri käsityksen siitä, mikä lopulta tulisi lukea Coffin Joe-trilogian päätösosaksi. Useiden lähteiden mukaan virallinen kolmososa on vuonna 2008, siis yli 40 vuotta ykkösosan jälkeen valmistunut Enbodiment of Evil, joten tällä mennään. Toivottavasti muutkin Coffin Joet tulee joskus katsottua. Nyt kuitenkin siis tämä kolmikko, olkaa hyvät.


At Midnight I'll Take Your Soul (Á Meia-Noite Levarei Sua Alma, 1964)
Ensimmäinen Coffin Joe-elokuva oli myös Brasilian kaikkien aikojen ensimmäinen kauhuelokuva. Ohjaaja José Mojica Marins itse esittää pääosaa eli Coffin Joea (paikallisittain Zé do Caixãoa), kuten kaikissa myöhemmissäkin elokuvissa.

Haudankaivaja Zé herättää pelkoa brasilialaisen pikkukaupungin asukkaissa. Mustiin pukeutunut partamies on naisille ällöttävän lipevä ja miehille joskus turhankin kovakourainen. Zéllä itsellään on pulma. Hän on todennut elämän perimmäisen tarkoituksen olevan lisääntyminen, oman veren siirtäminen tulevalle sukupolvelle. Lenita-vaimo ei kuitenkaan pysty saamaan lapsia ja hänestä on siten tullut aviomiehelleen hyödytön. Nyt Zé on iskenyt silmänsä kauniiseen nuoreen Terezinhaan, joka on menossa naimisiin Zén ystävän Antonion kanssa. Zé päättää hoitaa pois tieltää niin vaimonsa kuin Antonionkin voidakseen jatkaa sukua Terezinhan kanssa.

Tunnevammainen Zé ei voi ymmärtää miksei esteiden raivaaminen saa Terezinhaa polvilleen hänen eteensä. Alkaa pelottava kuoleman kierre, joka tempaisee mukaansa kaikki draamaan tavalla tai toisella osallistuneet. Zén väkivaltaiset raivonpurkaukset niittävät porukkaa vasemmalta ja oikealta. Lopulta pahis on itsekin polvillaan rikostensa alkaessa vainota hänen sieluaan.




Päällimmäiset tunteet elokuvan päättyessä olivat itse asiassa hyvin ihailevat. Leffa on todella hyvin toteutettu niin ohjauksen, leikkauksen kuin efektienkin puolesta. Eteläamerikkainen elokuva on minulle loppujen lopuksi aika tuntematonta aluetta ja ainoa kelpo vertailukohta on meksikolainen Santo-sarja, joten toisaalta ei ole ihmekään jos ensimmäinen Coffin Joe yllätti positiivisesti. Elokuva on parhaimmillaan loppupuolella, kun hirmuteot, kuolleiden kiroukset ja epätoivo saavat Zén valtaansa ja syöksevät tämän surrealismin syövereihin. Tuota osiota olisi voinut jatkua vaikka pidempäänkin.

Elokuvan idea on mielenkiintoinen ja myös Zé itse hahmona on kiehtovan erilainen moniin muihin leffapahiksiin verrattuna. Kaikista pahoista teoistaan huolimatta Zé ei ole mustavalkoisesti hyvä tai paha, vaan mukavan kompleksinen. Omassa suosikkikohtauksessani Zé syö lihaa, vaikka on pyhä päivä, jolloin lihansyönti on kiellettyä. Uhmakas haudankaivaja menee niinkin pitkälle, että tilaa vaimoltaan lihakimpaleen kantakapakkaansakin voidaakseen mässätä muiden katsoessa järkyttyneenä vierestä. Aika äijä! Ensimmäinen leffa on kuitenkin vain reilun 80 minuutin mittainen, eikä siinä ajassa ehdi tutustua keskeisiin henkilöihin kunnolla. Niinpä muut hahmot Zén ympäriltä jäävät harmaaksi massaksi.




Tämän, kuten tulevienkin Coffin Joe-elokuvien, ajatusmaailmaa syventää jonkinlainen käsitys eteläamerikkalaisesta "kuoleman kulttuurista" ja sitä ympäröivästä mytologiasta. Myös uskonto vedetään kuvioon mukaan. Brasilialaisessa pikkukaupungissa vallitsee homogeeninen syvä usko perinteisiin, joita vastaan mustakaapuinen antisankarimme käy rikkomaan. Zé uhoaa vahvuudekseen uskon puutteen ja kiroaa erilaisiin taikauskoisiin hömpytyksiin lankeavat kyläläiset. Zé ei ota tosissaan Terezinhan hänelle langettamaa kirousta, vaan nauraa moiselle hölyn pölylle. Leffan lopussa Zé saa katua puheitaan, mutta tuskin mikään saa tämän jääräpään mieltä muuttumaan.

At Midnight I'll Take Your Soul petaa odotukset aika korkealle seuraavaa elokuvaa odotellessa. Parantamisen varaa olisi paljon, mutta kokonaisuudessaan leffa oli erittäin positiivinen ylläri.

At Midnight I'll Take Your Soul (Á Meia-Noite Levarei Sua Alma, 1964)
Ohjaus: José Mojica Marins
84 minuuttia
Oma arvosana: 8.1/10


This Night I'll Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967)
Toisella Coffin Joe-elokuvalla on vielä hienompi nimi kuin ykkösosalla. Pituutta on venytetty reilu parisenkymmentä minuuttia pidemmäksi, mutta perusjuoni on samankaltainen kuin aiemmin.

Zé on palannut etsimään itselleen täydellistä morsianta, joka voisi kantaa hänen lastaan. Heti miekkosen palattua kaupunkiin kuusi nuorta naista katoaa selittämättömästi. Mystisessä kuherteluluolassaan Zé testaa vastentahtoisia mammakandidaatteja. Ykkösosasta poiketen nyt korostetaan Zén pyrkimystä luoda täydellinen ihminen, ei pelkästään halua siirtää omaa verta eteenpäin. Kaikessa ylimielisyydessään Zé pitää itseään täydellisenä miehenä ja nyt hakusessa on täydellinen nainen. Yhdistäessään voimansa (tai siis... kyllä te tiedätte) he voivat luoda ylivoimaisen ihmisen.

Kuudesta kaapatusta naisesta ei kuitenkaan löydy sopivaa äitiä, sillä ainoa mahdollinen mamma rakastuukin Zéhen. Rakkaus on heikkoutta, tuumii Zé, lemppaa naikkosen ja jatkaa etsintäänsä. Pian Zé törmää kauniiseen, pelottomaan ja kyyniseen Lauraan, joka on enemmänkin kuin suostuvainen kantamaan haudankaivajan lasta.




Molemmat 60-luvun Coffin Joet ovat aikalailla yhtä hyviä, joskin täysin eri tavoilla. Kakkososa syventää Zén persoonaa ja tekee hänen suvunjatkamispyrkimyksistään selkeämpiä. Nyt äitiehdokkaille on tiukat kriteerit ja Zéllä itsellään keinot naisten ominaisuuksien testaamiseen. Marins on siis jalostanut hahmostaan entistä syvemmän ja moniulotteisemman. Vaikka Zé vaikuttaa läpeensä pahalta ja kyyniseltä kusipäältä, hän kärsii suuresti saatuaan tietää yhden tappamansa naisen olleen raskaana. Lapset eivät ole Zélle pelkkä kipeä pakkomielle, vaan nuoret elämänalut herättävät miehessä myös jonkinlaisia tunteita.

Jatko-osa on myös vähintään yhtä hyvin tehty kuin edeltäjänsä. Kumpikaan leffa ei juuri säikäytä tai pelota, mutta jo alkumetreillä meinasin ahdistua suuresti, kun Zé päästää hämähäkkilaumansa nukkuvan haareminsa kimppuun. Zén tarkoituksena on tietysti testata kuuden valitsemansa naisen henkistä vahvuutta. Täydellinen nainen ei saa tuntea pelkoa. Minä tutisin sohvannurkassa, araknofoobikko kun olen.




Lisäksi kakkososassa on ihan tolkuttoman päräyttävä helvettiin sijoittuva surrealistinen kohtaus (ks. kuvat yllä). Muuten mustavalkoiseen elokuvaan läjähtää yhtäkkiä värit ja stringipeppuiset pirut ruoskivat helvettiin tuomittuja neonvärisessä luolassa. Reaktioni tähän? Lautasen kokoiset silmät ja lattiaan kopsahtava leukaluu. Mitä täällä tapahtuu?! Vaikka helvettikohtaus toimisi paremmin hieman tiivistettynä, voin kertoa melkein hengästyneeni tätä spektaakkelia katsoessa. Värien ottaminen mukaan tuli aivan täysin puun takaa, samoin oikeastaan kaikki muukin. Miksi helvetin pirulaisilla on stringit? Mikä Brasilian sadistisin stringipeppu '67 kisa tämä oikein on?

Hilkulle menee onko kakkososa jopa ykköstäkin parempi. Omalla arvosteluasteikollani ne ovat hyvin tasa-arvoisia. Kakkososa on huolitellumpi ja puhtaampi, mutta ykkösessä on omanlaistaan karheaa viehätystä.

This Night I'll Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967)
Ohjaus: José Mojica Marins
108 minuuttia
Oma arvosana: 8.1/10


Enbodiment of Evil (Encarnacao do Demonio, 2008)
Trilogian viimeinen osa valmistui siis vuosikymmeniä ensimmäisten osien jälkeen. Luontainen epäilys uuden teoksen laadusta herää siis välittömästi. Marinsin edellisestä elokuvastakin on aikaa jo pari vuosikymmentä ja edelliset elokuvat olivat tosiaan sisällöltään hitusen arveluttavia. Onko pitkä haudutus tehnyt Enbodiment of Evilistä mestariteoksen?

Aiemman elokuvan tapahtumien jälkeen Zé on viettänyt neljävuosikymmentä vankimielisairaalassa. Vapauden hetki kuitenkin koittaa ja Zé päästetään irti brasilialaisen kaupungin kaduille etsimään äitiä täydelliselle jälkeläiselleen. Mukana on myös edellisestä osasta tuttu kyttyräselkäinen sidekick Bruno, joka on haalinut mestarilleen muitakin opetuslapsia.

Vanhaan tuttuun hattuun ja kaapuun sonnustautunut Zé on kumma näky nyky-Brasiliassa, jonka katukuvassa vilisevät tatuoinnit, bändipaidat ja lävistykset. Kätyreidensä avustuksella Zé alkaa testata paikallisia naisia - kuka heistä olisi sopiva kantaja pahuuden siemenelle?

Juonesta ei juuri tämän enempää sanottavaa ole. Kaava on siis peruspiirteittäin sama kuin edellisosissa. Alkuun asetelma on lupaava. Zén vuosikymmeniä sitten murhaamat ihmiset kummittelevat hänen mielessään ja ilmaantuvat kammottavina näkyinä hänen silmiensä eteen. Näyt on siististi toteutettu ja ne ovat osittain oikeastikin kammottavia. Sitten hypätäänkin kelkkaan kohti suoraa ja jyrkkää alamäkeä, kun Zén etsintäretkestä tulee kunnon gorefest.




Aiempien elokuvien tehokeinot on heitetty romukoppaan: nyt näytetään kaikki. Kakkososassa Zé testasi äitiehdokkaita hämähäkkien armeijalla, nyt naisia ruoskitaan ja silvotaan, suorastaan kidutetaan. Saman kohtalon joutuvat kokemaan myös Zén toimiin puuttuvat poliisit ja muut ulkopuoliset. Mieleen tulee ensimmäisenä Hostel-elokuvat. Se ei ole hyvä juttu. Ehkä neljä vuosikymmentä vankimielisairaalassa on tehnyt Zéstä entistä sairaamman ja hullumman, mutta tuntuu kummalta, että murhamies alkaisi nyt yhtäkkiä systemaattisesti kiduttaa ihmisiä. Aiemmin naisten tuli kestää pelkoa, nyt fyysistä kipua ja tuskaa. Mielenvahvuuden testaaminen oli omasta mielestäni kutkuttavampaa kuin ruoskalla läiskiminen.

Keskivaiheilla elokuva on siis tosiaan melkoinen Hostel-kopio ja alkaa puuduttaa niin pahasti, että melkein jätin koko leffan kesken. Aiemmasta, jo tutuksi tulleesta Zéstä näkyy pätkiä vain 60-luvun leffojen flashback-välähdyksissä. Olisiko tämä leffa jotenkin avautunut paremmin tai tuntunut pienemmältä siirtymältä, jos olisin ensin katsonut kaikki väliinjäävät Coffin Joet? Epäilen. Jäin myös pohtimaan, oliko tämä elokuva nyt todella Marinsin toiveiden täyttymys, viimeinkin toteutunut, kauan kaivattu päätösosa. Tämän valmistumistako Marins odotti vuosikymmenien ajan? Epäilen sitäkin. Marinsin tarkoitus on alun alkujaankin ollut shokeerata, mutta tämä juna meni jo aikoja sitten. Nyt olisi ollut hyvä paikka keksiä jotain täysin uutta.




Aiempiin osiin verrattuna Enbodiment of Evil on karmaiseva pettymys, eikä se myöskään kykene seisomaan itsenäisenä teoksena ilman esiosien tukea. En ihmettelisi, vaikka moni sarjan fani ei mielellään edes lukisi EoE:a sarjan viralliseksi päätösosaksi. Se on niin erilainen aiempiin osiin verrattuna, että sitä on vaikea mieltää niiden jatkeeksi. Hämmästyksekseni olen kuullut, että EoE on voittanut Brasiliassa useammankin elokuvapalkinnon. Toisaalta kasariaikaisen eläinpornobuumin jälkeen ei pitäisi olla yllättynyt yhtään mistään.

Enbodiment of Evil (Encarnacao do Demonio, 2008)
Ohjaus: José Mojica Marins
94 minuuttia
Oma arvosana: 3.8/10

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Nuoruuden kevät

Blue Spring
(Aoi Haru, 2001) 


Toshiaki Toyoda on mielestäni yksi nyky-Japanin mielenkiintoisimpia ohjaajia ja käsikirjoittajia. Miehen teokset ovat kuitenkin jääneet länsimaissa harmittavan vähälle huomiolle. Muistan, kun metsästin 9 Soulsin ja Blue Springin DVD-julkaisuja joskus vuoden 2006 paikkeilla ja se oli suorastaan käsittämättömän vaikeaa, varsinkin jos halusi levynsä R2-aluekoodilla (mikä on sinänsä kummallista, koska koodi on sama kuin Japanissa). Nyt tilanne lienee jo parempi.

Olen ajatellut kirjoittaa Toyodan elokuvista jo kauan. Molemmat kahdesta aiemmin mainitusta ovat erittäin kovaa kamaa. Mietin kauan, kummasta kirjoittaisin, mutta päädyin lopulta Blue Springiin, koska se on kaksikosta aiemmin julkaistu.

Elokuva kertoo japanilaisen poikakoulun anarkistisista oppilasta. Koulun kingi valitaan mielenkiintoisella pelillä: pojat seisovat koulun katon reunalla pitäen kiinni kaiteesta. Lasketulla hetkellä he päästävät irti kaiteesta ja taputtavat käsiään yhteen sovitun määrän kertoja ennen kuin nappaavat jälleen kiinni kaiteesta. Peli mittaa kuka on rohkein ja siten sopivin joukon johtajaksi. Pelin tuorein voittaja on hiljainen Kujo (mm. Gohattosta tuttu Ryuhei Matsuda).



Kujon paras ystävä Aoki on toveriaan huomattavasti ujompi, eikä ota samalla tavalla osaa opiskelutovereiden nokitteluihin. Pikku hiljaa ja usean sattuman kautta Aoki kuitenkin suistuu mukaan valtapeliin, muuttaa täysin tyyliään ja astelee ulos Kujon varjosta. Kujosta tulee kaksikon herkempi osapuoli ja osat ovatkin yllättäen vaihtuneet. Tässä pelissä todellista ystävyyttä ei ole olemassakaan.

Ensinnäkin, tässä leffassa on monta aivan tolkuttoman hienoa kohtausta. Se todettakoon heti aluksi. Yksi hienoimpia nähdään heti alussa, kun Toshiaki Toyodan jo tavaramerkiksi muodostunut hidastettu nimiosio jyrähtää käyntiin Thee Michelle Gun Elephantin loistavan Akage no Kellyn pauhatessa taustalla. TMGE vastaa muutenkin elokuvan loistavasta soundtrackista, joka nostaa kokonaisteoksen pisteitä kohisten. Toinen upea kohtaus on lopun pitkä time lapse, jossa Aoki seisoo mietteliäänä koulun katolla illan vaihtuessa yöhön ja yön aamuun.



Suurin osa näyttelijäsuorituksista on hyvää keskikastia, mutta toimivia sellaisinaan. Alati murjottavasta Matsudasta on pakko tykätä, kuten aina. Aokia näyttelevä Hirofumi Arai tekee hahmonsa mukana hienon muodonmuutoksen. Hahmo on niin erilainen elokuvan alussa ja lopussa, että melkein voisi sanoa Arain tekevän tuplaroolin. Mama Yamada tekee piristävän sympaattisen roolisuorituksen kukkia kasvattavana Hanada-senseinä. Blue Spring oli silloin 36-vuotiaan Yamadan ensimmäinen elokuvarooli. Hänet nähtiin pari vuotta myöhemmin myös 9 Soulsissa yhtenä yhdeksästä vankikarkurista. Joku voi muistaa lyhytkasvuisen miekkosen myös muutamasta Takashi Miiken teoksesta.

Blue Springissä on jotain hyvin japanilaista monella eri tavalla. Koulu- ja jengiväkivalta, käsitys ikuisesta ystävyydestä ja hieno, mutta selkeä symbolismi... Kaikki on tuttua ennestäänkin. Silti Blue Spring saa vanhoihin käsitteisiin vauhtia. Väkivaltaa käsitellään sopivan etäisellä otteella, veri ei lennä mitenkään ylenpalttisesti. Sopivasti näytetään ja sopivasti jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Silti osa väkivaltaisista kohtauksista tuntuu vatsanpohjassa. Joskus mielikuvitus on raakaa kuvamateriaalia tehokkaampi tehokeino.



Elokuva perustuu Taiyo Matsumoton samannimiseen mangaan, mutta alkuperäisteoksen tietäminen ei ole erityisen merkityksellistä juonen seuraamisen kannalta. En ole sitä itsekään lukenut, enkä tiedä miten erilainen tai samanlainen elokuva on esikuvaansa verrattuna. Sarjakuvamainen epärealismi näkyy kuitenkin useassa kohtaa.

Itse jouduin katsomaan Blue Springin kahdesti ennen kuin osasin arvostaa sitä täysin. Ensimmäisellä kerralla hahmot menevät herkästi sekaisin, kun jokaisella on samanlainen musta koulupuku ja kaikki kuuluvat jengeihin. Ei siis kannata lannistua, jos leffa ei heti täysin avaudu. Uusinta muutaman vuoden välitauolla teki ainakin minulle hyvää.

Blue Spring (Aoi Haru, 2001)
Ohjaus: Toshiaki Toyoda
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.0/10

torstai 18. lokakuuta 2012

Can you sing with all the colors of the wind?

Disney-klassikoiden kulta-aika alkaa olla ohi ja on aika palata normaaliin päiväjärjestykseen.


33. Pocahontas (1995)
Yleisen käsityksen mukaan juuri Pocahontasin myötä Disneyn uusi kultakausi päättyi. Elokuvalle asetettiin kovat odotukset hurjan menestysputken jälkeen ja hulppea ensi-ilta järjestettiin New Yorkin Central Parkissa, jossa sitä oli seuraamassa jopa lähes 100 000 ihmistä. Kaikesta satsauksesta huolimatta menestys oli laimeaa ja elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton varsinkin Amerikassa, missä sitä kritisoitiin historian vääristelystä.

Nimensä mukaisesti elokuva kertoo Pocahontasista, intiaanipäällikön tyttärestä. Isäukko toivoo tyttärensä menevän naimisiin vakavan soturi Kocoumin kanssa, mutta itsepäinen Pocahontas on asiasta toista mieltä. Kaikki kääntyy päälaelleen, kun brittiläiset uudisraivaajat saapuvat Amerikkaan. Heitä johtaa kuvernööri Radcliffe, joka aloittaa kaivaukset rannikolla kullan kiilto silmissään. Radcliffe toivoo miehineen löytävänsä samanlaisia kulta-aarteita kuin espanjalaiset Etelä-Amerikasta. Joukon mukana on myös seikkailijana tunnettu John Smith, jota ei kiinnosta niinkään kulta, vaan uuden maailman valloitus.

Intiaanit aiheuttavat kauhua brittien keskuudessa. Huhut ovat kertoneet verenhimoisista villeistä, jotka tappavat kaikki muukalaiset. Ennakkoluuloiset asenteet puolin ja toisin ovat omiaan luomaan kahakoita. John Smithin asenne intiaaneja kohtaan muuttuu kertaheitolla, kun hän kohtaa kauniin Pocahontasin. Saavatko rakastavaiset suostuteltua omat heimonsa laskemaan aseensa?




Kävin katsomassa Pocahontasin elokuvateatterissa isän kanssa joskus silloin vuonna 1995. Tykkäsin siitä vähintäänkin yhtä paljon kuin esimerkiksi Aladdinista. Odotin VHS-julkaisua kuin kuuta nousevaa, eikä kulunut aikaakaan, kun osasin Tuulen värit ulkoa sanasta sanaan. Samaistuin suuresti Pocahontasiin, sillä olin itsekin jääräpäinen luonnonlapsi ja tykkäsin juoksennella metsissä. Vasta joskus teini-iällä sain tietää, millainen "floppi" leffa oli ollut kotimaassaan. En voinut ymmärtää miksi.

Suurin kritiikki kohdistuu yleensä stereotyyppisiin hahmoihin ja historialliseen epätarkkuuteen. Historiaseikoista voi olla montaa mieltä, osittain siksikin, että oikeasta Pocahontasista tiedetään faktoja hyvin, hyvin vähän. Suurin osa tarinasta on huhupuhetta ja eri tarinat ovat ristiriidoissa keskenään. Itse en jaksaisi niistä juurikaan nillittää, kun kerran totuus itsessäänkin on niin häilyväinen. Joskus kuulin jonkun syyttävän Pocahontasia rasistisuudesta intiaaneja kohtaan. Selvä. Itse ainakin pienenä halusin tämän leffan jälkeen olla intiaani enemmän kuin mitään muuta. Miksi tätä leffaa syytetään intiaanien stereotypisoimisesta (oikea sana?), vaikka uudisraivaajat ovat vähintäänkin yhtä yksiuloitteisia ja stereotyyppisiä?




Nämä seikat sikseen, mielestäni Pocahontasilla on yksi tärkeimpiä opetuksia kaikista piirretyistä, mitä olen nähnyt: ihmiset ovat ihmisiä. Sekä intiaaneilla että uudisraivaajilla on ennakkoluuloja toisiaan kohtaan, vaikka kumpikaan osapuoli ei ole koskaan toistaan edes tavannut. Kummankin mielestä toinen osapuoli on kaiken pahan alku ja juuri, mutta todellisuudessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja mustavalkoisia. Pocahontasilla ja John Smithillä on myös molemmilla omat ennakkoluulonsa, mutta rakkaus karistaa pois moiset esteet.

Totta kai tässä leffassa on kaikkea sellaista, mistä en itsekään pidä. Syyttäisin itse mieluummin leffaa epäloogisuuksista kuin historia- tai stereotypia-seikoista. Luultavasti naurettavin kohta on se, jossa Pocahontas oppii englantia noin sekunnissa vain kuuntelemalla sydäntään. Just. Toisaalta tämä on piirretty ja jos joissain animaatioissa eläimet puhuvat niin turha kai tästäkään on valittaa. Lisäksi vielä yksi juttu animoinnista. En ole koskaan huomannut tätä muissa Disney-leffoissa, mutta ehkäpä en ole vain katsonut tarpeeksi tarkasti. Mutta niin, häiritseekö ketään muuta tuo Pocahontasin nenättömyys? Esimerkiksi tuosta julisteesta huomaa miten edestä kuvattuna Pocahontasilla ei ole nenän ääriviivaa ollenkaan. Nenä erottuu vain sivuprofiilissa. Pieni asia, mutta häiritsee välillä ihan perkeleesti.

Pocahontas (1995)
Ohjaus: Mike Gabriel & Eric Goldberg
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10


34. Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1996)
Minun henkilökohtaisen käsitykseni mukaan Disneyn hienojen animaatioiden sarjan katkaisi Notre Damen kellonsoittaja, ei Pocahontas. Tämä elokuva päätti innostukseni Disney-klassikoita kohtaan moneksi, moneksi vuodeksi. Mutta onko se nyt oikeasti niin huono? Aika ottaa selvää. Edellinen katsomiskerta oli joskus VHS-julkaisun aikaan, joten on varmaan ihan paikallaan katsoa tämäkin uudelleen avoimin mielin.

Elokuvassa eletään 1400-luvun Pariisissa. Tarinan kertoo mustalainen esiintyjä Clopin. Kaikki alkaa, kun tuomari Claude Frollo hyökkää mustalaisten kimppuun sotilaidensa kanssa. Yksi mustalaisista on nainen, jolla on käsissään käärö. Nainen pakenee Frolloa kirkon portaille ja pyytää turvapaikka. Ovea ei kuitenkaan avata ja Frollo pääsee naiseen käsiksi. Nainen lyö päänsä kirkon kiviportaisiin ja menehtyy pitäen kääröä yhä tiukasti käsissään. Kääröstä paljastuu pieni, epämuodostunut lapsi. Vastahakoinen Frollo aikoo ensin surmata lapsen, mutta joutuu ottamaan silminnäkijöiden ilmaannuttua lapsen huollettavakseen. Frollo sulkee lapsen Notre Damen kirkontorniin. Lapsi saa nimekseen Quasimodo.

Vuosia myöhemmin Quasimodo asustelee yhä kirkontornissa, eikä ole koskaan käynyt ulkomaailmassa. Tornistaan hän ihastelee paikallisia markkinoita, ihmisten värikkäitä asuja ja arkielämää yhdessä kivipatsas-ystäviensä kanssa. Eräänä päivänä Quasimodo uhmaa Frolloa ja lähtee markkinoille valepuvussa. Hän tapaa kauniin mustalaisnaisen Esmeraldan ja ihastuu. Esmeraldalla ja Quasimodolla onkin jotain yhteistä: heitä sorretaan alkuperänsä vuoksi.




Ensinnäkin... Pakko mainita näin heti aluksi, että tämä leffa on visuaalisesti vähintäänkin yhtä ällöttävä kuin Quasimodo pariisilaisten mielestä. Oranssi-violettipainotteinen värimaailma alkaa yrjöttää ja nopeasti. Yrgh. En aikoinaan odottanut Kellonsoittajaa samalla suurella innolla kuin aiempia ysäri-klassikoita, mikä johtui osittain juuri visuaalisesta epäviehättävyydestä. Aiemmin olin katsonut Disney-klassikoiden trailereita silmät kiiluen, nyt fiilis oli enemmänkin välinpitämätön. Tuolloin en tietystikään juuri värimaailmoja ajatellut, mutta jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että sillä oli oma vaikutuksensa. Oranssin ja violetin lisäksi tässä "ihanan värikkäässä" tarinassa painotetaan myös punaista, turkoosia ja vihreää. Todellinen sekamelska!

Tarinassa ei sinällään ole mitään vikaa, välillä se on jopa mielenkiintoinen. Esmeralda on Disney-sankarittareksi oudon eroottinen ja tavallistakin kapinallisempi. Esmeraldan ja Frollon välinen jännite on sekin jokseenkin tukahdetun seksuaalinen, jopa painostava. Muka niin hyveellinen ja sivistynyt Frollo haaveilee Esmeraldasta, vaikka (ja koska) tämä on niin itsepäinen ja kaunis. Samalla hän kuitenkin ajattelee Esmeraldan olevan todellinen Saatanan kätyri kaikessa viettelevyydessään. Elokuvan ehkä vaikuttavimmassa kohtauksessa Frollo painii alhaisten tuntemustensa syövereissä. Tällaiset aseltelmat ovat Disney-klassikoissa harvinaisia, enkä ole varma onko niitä edes ollut tätä aiemmin tai tämän jälkeen.




Mitkään jännitteet tai uudet asetelmat eivät kuitenkaan auta Kellonsoittajaa ylös kliseiden suosta. Tietty määrä kliseitä Disney-leffassa nyt on ihan odotettavissakin, mutta tämän leffan kohdalla ne vain ärsyttävät. Kellonsoittaja vaikuttaa aiempien elokuvien rinnalla raivokkaan nopeasti kyhätyltä menestyksen jatkajalta, jonka myötä Disney varmasti huomasi, ettei huipputeosten liukuhihnatuotanto olekaan niin helppoa. Propsit myös ehkä kaikkien aikojen huonoimmista Disney-sidekickeista: ne kivipatsaat. Siis oikeasti. Ei jumalauta.

Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame, 1996)
Ohjaus: Gary Trousdale & Kirk Wise
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10

maanantai 8. lokakuuta 2012

Puolalaisille maajusseille omistettu lauantai

Kerroin jo elokuussa Puolan reissu-postauksessa lyhyesti matkan DVD-hankinnoista. Itse reissusta on jo pari kuukautta aikaa, joten on jo korkea aika alkaa katsomaan leffat pois alta. Olemme vähän panttailleet näitä, koska halusimme parittaa elokuvat reissusta tuomamme zurek-keiton kanssa. Tänä lauantaina Alppilan valkokankaalle pärähti viimeinkin trio puolalaisen komedian klassikkoja, kera keiton ja zapiekankan.

Toiset tuo matkoilta viinaa, me 1.5l pönikkä keittoa. Zywiecia löytyi Alkosta. 

Siskonmakkara-zurek toimi leffaeväänä varsin hyvin. 


Our Folks (Sami swoi, 1967)
Trilogian ensimmäinen osa Our Folks oli aikanaan hyvin suosittu ja sitä pidetään yhtenä puolalaisen elokuvan klassikoista. Alun perin mustavalkoinen elokuva väritettiin vuonna 2000. Elokuvan päähenkilöt Kazimierz ja Wladyslaw on ikuistettu patsasmuotoon Torunin kaupungissa.

Elokuva alkaa, kun Kazimierz Pawlakin Amerikkaan muuttanut veli Jasko saapuu vierailulle ollakseen kummisetä Kazimierzin lapsenlapselle. Veljekset eivät ole nähneet toisiaan sodan jälkeen. Jasko suorastaan järkyttyy huomatessaan, että Pawlakin perhe asuu heidän isänsä verivihollisen, Kargulin perheen naapurissa - ja vieläpä sulassa sovussa! Kazimierz alkaa kertoa tarinaa siitä, miten riitelevät perheet olivat sopineet toransa.

Kargulit ja Pawlakit olivat asuneet naapuruksina jo ennen sotaa. Kazimierzin ja Jaskon isä oli suorastaan sodassa Kargulin perheen pään kanssa. Kaikki alkoi riidasta siitä, missä perheiden maiden rajat menevät. Sodan aikana perheet joutuivat eroon toisistaan lähtiessään evakkoon. Sodan päätyttyä Pawlakit etsivät uutta paikkaa kodilleen ja asettuivat Kargulien naapuriin, koska "mitä järkeä on etsiä uusia vihollisia, kun on vanhojakin." Jasko Pawlak oli jo muuttanut Amerikkaan ja isä kuollut, joten Kazimierz oli nyt perheen pää. Hänen kanssaan uuteen kotiin muuttivat raskaana oleva vaimo Mania, poika Witia ja äiti Leonia.




Kargulien perheeseen kuuluu isä Wladyslawin lisäksi tämän vaimo Aniela ja tytär Jadzka. Heti aluksi Kazimierz ja Wladyslaw päättävät sopia isiensä aloittamat riidat. Uusi konflikti kuitenkin alkaa, kun Kazimierz jahtaa pellolla Wladyslawin lehmää. Sodanaikainen miina vie lehmän ja perheet aloittavat uuden riidan. Witia on kuitenkin palavasti rakastunut naapurin Jadzkaan, vaikka isiensä käskystä heidän pitäisi vihata toisiaan.

Puolalaiset komediat olivat minulle täysi mysteeri. En muista koskaan aiemmin nähneeni ainuttakaan. Alkuun vähän mietitytti, miltä 60-luvun puolalaiskomedia näyttäisi 2010-luvun suomalaiselle. Suurin pelko oli varmaan se, että huumori olisi jotenkin uskomattoman kökköä ja tylsää, mikä saisi 80 minuutin elokuvan vaikuttamaan kolmetuntiselta eepokselta. Yllätys oli kuitenkin äärimmäisen positiivinen. Our Folks on todella hyvin tehty ja näytelty ja vieläpä oikeasti hauskakin. Päähenkilöiden keskinäinen kisailu ja nokittelu toimii todella hyvin. Vaikka juoni on aika peruskauraa ja varsinaista juonta on sinänsä vielä vähänlaisesti, uskon leffan kestävän useammankin katselukerran.




Huumori on yllättävän hurttia. Leonia antaa pojalleen käsikranaatteja taskuun, kun tämä lähtee oikeustalolle vastaamaan syytteisiin ammuttuaan naapurin kissan haulikolla. Kaikki juovat ämpärikaupalla pontikkaa. Naapurin lehmä laiduntaa pellolla miinojen ja panssarivaunujen lomassa. Toisin sanoen: tämä leffahan on aivan helvetin mahtava!

Vaikka kaikki hahmot ovat melko yksinkertaisia ja omalla tavallaan stereotyyppisiä, heihin on helppo samaistua. Heistä pitää, vaikka he eivät täydellisiä olekaan. Juuri hyvät hahmot ja nappiin toimivat näyttelijäsuoritukset ovat tämän elokuvan suola, hienon kuvaston lisäksi tietenkin. Verrattain lyhyeen elokuvaan on saatu mahtumaan paljon tapahtumia, mutta ei mitenkään ylitiiviisti. Tylsää ei kyllä ehdi tulla kertaakaan. Jos joskus haluat nähdä, kun puolalaiset maajussit räiskivät toisiaan haulikolla, et voi valita parempaa elokuvaa kuin Our Folks.

Our Folks (Sami swoi, 1967)
Ohjaus: Sylwester Checinski
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Take It Easy (Nie ma mocnych, 1974)
Trilogian kakkososa sijoittuu aikaan 18 vuotta ensimmäisen leffan jälkeen. Ensimmäisessä osassa kastettiin Pawlakin ja Kargulin yhteistä lapsenlasta Aniaa, joka on nyt täysi-ikäinen. Ania saapuu vanhempiensa Witian ja Jadzkan kanssa jättämään jäähyväisiä isoisälleen Kazimierzille, joka tekee kuolemaa. Ukko ei tietysti ole oikeasti kuolemaisillaan. Hän vain haluaa vähän ravistella perhettään saadakseen jonkun ottamaan maatilansa hoitaakseen. Eniten hän toivoo jatkajaksi juuri Aniaa, joka taas mieluusti lähtisi opiskelemaan.

Vain avioliitto voisi pitää Anian tilalla. Kuin tilauksesta tilalla töissä oleva orpo nuorukainen Zenek ihastuukin Aniaan ja tunne on molemminpuolinen. Witian ja Jadzkan vastustuksesta huolimatta isoisät ryhtyvät parittamaan nuorisoa. Häät sovitaan ja kaikki näyttäisi menevän suunnitelman mukaisesti, kunnes Zenek paljastuukin (gulp) ateistiksi. Erityisesti Kazimierzin pasmat menevät tiedosta täysin sekaisin.

Take It Easy on huomattavasti maltillisempi kuin Our Folks. Kranaatit ja haulikot ovat kadonneet, samoin pontikkaämpäri. Hameiden helmat sen sijaan ovat lyhentyneet suorastaa naurettaviin mittoihin. Ajat ovat muuttuneet, eivätkä vanhat maajussit aina pysy kehityksessä mukana. Erityisesti Kazimierz muistelee haikeana menneitä aikoja, eikä ymmärrä nykyaikaista teollistumista ja koneellistumista. Miksi ostaa traktori, kun on hevonenkin? Zenek edustaa uutta, tekniikasta innostunutta sukupolvea, jolla riittää ymmärrystä automaation päälle.





Vaikka Take It Easy onkin maltillinen ja sovinnainen verrattuna Our Folksiin, muutamat hyvät naurut tästäkin irtoaa. Erityisen hauska on kohtaus, jossa Kazimierz ja Wladyslaw lyövät viisaat päänsä yhteen ja naamioivat sikansa villisiaksi mustalla kenkälankilla. Yllättäen huijaus ei mene metsästäjiin ihan täydestä...

Kazimierz ja Wladyslaw ovat tehneet lopullisen sovinnon, eivätkä enää juuri kisaile keskenään, mutta vanhojen ukkojen lapsellisuudesta saadaan silti paljon hupia aikaan. Eivätkä äijät tietenkään ole kaikesta samaa mieltä. Wladyslaw on nuorison romanssin suhteen paljon anteeksiantavampi ja ymmärtää lapsenlapsensa elävän uutta aikaa, kun taas Kazimierz pitää tiukasti kiinni konservatiivisesta jäykkyydestään. Seulan läpi pääsee näköjään ainostaan Anian säädyttömän lyhyt häämekko.




Take It Easy jää selkeästi kakkoseksi Our Folksille, mutta ei ole kakkososaksi mitenkään huono. Hahmot ovat pysyneet tunnistettavina ja juuri hahmojen takia tätä toilailua jaksaa seurata, juonta kun on jälleen vain nimeksi. Vaikka hahmoihin on tätä aiemmin tutustunut vain yhden 80 minuutin mittaisen leffan verran, kaikki sympatiat ovat näiden äijänkäppänöiden puolella alusta loppuun.

Take It Easy (Nie ma mocnych, 1974)
Ohjaus: Sylwester Checinski
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10



Pirkka Ciabattasta tuunatut zapiekankat olivat hitusen köyhemmän näköisiä kuin ehdat puolalaiset vastineet.


Love It or Leave It (Kochaj albo rzuc, 1977)
Trilogian viimeinen osa on myös sen pisin. Lähes kaksituntinen leffa tuntuukin melko eeppiseltä aiempiin, puolentoista tunnin pläjäyksiin verrattuna.

Amerikkaan aikoinaan muuttanut Jasko on kutsunut Pawlakit ja Kargulit luokseen vierailulle Chicagoon. Matkaan lähtevät Ania ja molemmat isoisät, kuinkas muutenkaan. Kaikki on suuressa maailmassa uutta ja järkyttävää. Suurin järkytys tulee kuitenkin perillä, kun seurue saa tietää Jaskon menehtyneen hiljattain. Hautajaiset ovat muutaman päivän päästä. Testamentissaan Jasko on viimeisenä toiveenaan pyytänyt, että Kazimierz etsisi hänen avioliiton ulkopuolella syntyneen tyttärensä Shirleyn. Hän on jättänyt omaisuutensa puoliksi veljelleen ja puoliksi tyttärelleen.

Lähes Jaskon kuolemaa suurempi järkytys koettelee Kazimierzia, kun tämä tapaa veljentyttärensä - joka sattuu olemaan tummaihoinen. Shirley ja englantia kovasti opetteleva Ania tulevat heti hyvin toimeen, mutta Kazimierzilla on vaikeuksia hyväksyä "väärän väristä" Shirleytä osaksi perhettä.

Ensinnäkin, viimeisen elokuvan huumori irtoaa huomattavasti helpommin ja vähemmällä vaivalla kuin kahden edellisen. Mikäpä aiheuttaisi enemmän hullunkurisia tilanteita, kun kahden vanhan änkyrän puolalaisherran heittäminen niinkin eriskummalliseen paikkaan kuin Amerikkaan? Elokuva on 30 minuuttia edeltäjiään pidempi, eikä määrä ole korvannut laatua. Välillä elokuva tuntuu jopa enemmän draamalta kuin komedialta, välillä taas Amerikan esittelyvideolta, jossa kaikki on vedetty yli. Kaupallisuus, korkeat rakennukset, lemmikkien hautausmaat... Kaikki tuntuvat vielä tuhat kertaa oudommalta Kazimierzin silmin.




Ania edustaa elokuvassa uuden sukupolven puolalaisia, jotka ovat valmiita olemaan osa muuta maailmaa ja tutkimaan avoimin silmin erilaisia kulttuureja ja ihmisiä. Pohjimmiltaan dilemmat ovat samoja kuin kakkosleffassa. Wladyslaw on jälleen valmiimpi hyväksymään yhteiskunnan muutokset, kun taas Kazimierz ei voi käsittää tätä uutta maailmanmenoa.

Kovinkaan monia nauruja ei tätä leffaa katsoessa sitten irronnut, mikä varmaan johtuu ainakin osittain Wladyslawin ja Kazimierzin liiankin hyvistä väleistä. Miesten väliltä on kadonnut se naapurisodan lapsellinen jännite, joka teki aiemmista elokuvista niin hauskoja. Wladyslaw on tässä elokuvassa pelkkä statisti, vaikka ansaitsisi enemmän näkyvyyttä. Lisäksi Jaskon kuoleman synkkä varjo verhoaa elokuvaa lähes alusta loppuun, joten dramaattisuudelta ei voi välttyä. Kaikista tylsin ja turhanpäiväisin kohta on silti ylipitkä paraatikohtaus, jossa ainoa hauska juttu tuntuu olevan se, että Wladek ja Kaz ovat jääneet eri puolille katua eivätkä pääse paraatin vuoksi toistensa luo. Jännää.




Love It or Leave It ei ole tuskallisen huono, mutta silti kevyesti trilogian heikoin osa ja ainoa, jota tuskin tulee katsottua uudelleen.

Love It or Leave It (Kochaj albo rzuc, 1977)
Ohjaus: Sylwester Checinski
114 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


Kaiken kaikkiaan en kyllä yhtään harmittele tämän setin ostamista. Eka leffa varsinkin on ihan täyttä timanttia!  Vaikka taso huononee jatko-osien myötä (niin kuin usein jatko-osien kanssa käykin), hahmot jaksavat ilahduttaa viimeisiin freimeihin asti. Ja mikä parasta, ne pysyvät alusta loppuun itselleen uskollisena. Kaksi peukkua ylös!