The Secret of Dorian Gray
(Das Bildnis des Dorian Gray, 1970)
Pääpiirteittäin juoni on tietysti sama, mutta nykyaikaan (eli tässä tapauksessa 1970-luvun alkuun) sijoitettuna. Ei liene vaikeaa arvata millaisia Dorian Grayn synnit ovat, kun leffa on tehty heti 60-luvun seksuaalisen vallankumouksen jälkimainingeissa.
Elokuva on monikansallinen eurooppalainen tuotanto. Näyttelijät ovat vähän mistäsattuupäin mannerta, moni on itävaltalainen. Leffan alkuperäisnimi on useimmiten englanniksi tai saksaksi, mutta tekijät ovat italialaisia ja koko komeus on puhuttu englanniksi (ja dubattu myös italiaksi). Tarina myös tietysti sijoittuu Englantiin ja mukana on myös brittinäyttelijöitä. Tuotanto on silti merkitty italialaiseksi tekijäkaartinsa vuoksi.
Leffa alkaa, kun Dorian kohtaa Sybilin, joka tällä kertaa on ihan ihka oikea Shakespeare-näyttelijä surkeassa teatterissa. Vasta myöhemmin nuorukaisen maalaus on valmis ja hän esittää kohtalokkaan toiveensa tavattuaan Henry Wottonin. Alkuperäistä tarinaa on tietysti jouduttu muokkaamaan rutkasti, koska 1890-luvun sosiaalinen koodisto suurilta osin vanhentunut 80 vuodessa. Dorianin ja Sybilin 70-luvun suhde on - totta kai - häpeilemättömän fyysinen. Seksiä ja puolialastomia naisia nähdään enemmänkin, mutta seksploitaatioleffalle melko maltillisesti.
Henry Wottonin ja Dorianin suhde puolestaa on välillä avoimenkin homoseksuaalinen ja pari nähdään mm. yhdessä suihkussa. 70-luvun versio ei häpeile korostaa homoseksuaalisia vivahteita, jotka vuoden 1945 versio häivytti tarinasta täysin. Pientä lesboiluakin on saatu liimattua mukaan!
Tuskin tarvitsee kertoa, että leffa poikkeaa kirjasta ihan helvetisti. Dorian Gray syömässä hodaria on sellainen kuva, jota en uskonut koskaan näkeväni. Maailma on muuttunut ihan helvetisti kirjan kirjoittamisen ja tämän leffan välillä, vaikka siinä välissä on tosiaan vain 80 vuotta. Leffan Dorianin synnit ovat selkeästi nähtävillä, eikä niiden ympärille ole luotu sellaista mystisyyden verhoa kuin kirjassa. Seksiähän ne suurimmaksi osaksi tietysti ovat ja pettämistä. Dorian myös poseeraa jonkin XX-lehden mallina.
Leffa ei ole mitään tuskastuttavaa katsottavaa, mutta mutta... No, näyttelijäsuoritukset näin ensinnäkin. Dorian Grayn näyttelijä tavallaan näyttää enemmän siltä Dorianilta, jonka kuvittelin kirjaa lukiessani, suureksi osaksi sen takia, että sekä kirjan että leffan Dorianit ovat blondeja. Doriania näyttelevä itävaltalainen Helmut Berger ei vain ole kummoinen näyttelijä. Useimmissa kohtauksissa näyttelyn voi sivuuttaa ja jättää huomioimatta, mutta ne kohdat, kun Dorian suuttuu ovat aika kivuliaita myös katsojalle.
Toinen kipuilua aiheuttava juttu on leffan hirveät musiikit. Eipä ole diipadaapampaa scorea hetkeen kuultu. Yhdessä kohtauksessa Dorian ja Sybil tekevät syntiä Englannin maaseudun raikkaassa ulkoilmassa ja taustalla soi musiikki, jonka tahtiin voisi kuvitella piirretyn karhuperheen lähtevän piknikille.
Jos pystyy katsomaan huonon näyttelyn ja järkyttävän huonon musiikin ohitse, leffa on ihan kelpo viihdettä. Välillä vähän junnataan ja välillä kaikki menee pikakelauksella, mutta niinhän siinä helposti käy kun itse juonen lisäksi pitää keksiä tekosyitä näyttää tissit ja/tai puolialastomia miehiä. Sinänsähän Dorian Grayn tarina sopii loistavasti dekadentin seksploitaatioleffan aiheeksi. Harmi vain, että viime hetkellä The Secret of Dorian Gray alkaa aina nynnyillä, eikä mitään kovin dramaattista tai järkyttävää nähdä. Tässähän olisi ollut aineksia vaikka mihin!
The Secret of Dorian Gray (Das Bildnis des Dorian Gray, 1970)
Ohjaus: Massimo Dallamano
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10
Tässähän ollaan sikälikin oikeilla jäljillä, että Berger on Wilden tavoin gay. Ja poikaystävänsä Viscontin ohjauksessa ainakin A Conversation Piecessä hyvä. Pääosatyötä Ludwig II:n nelituntisessa versiossa en ole nähnyt, mutta paljon hyvää kuullut.
VastaaPoista