torstai 29. toukokuuta 2014

Tappava vieras

Elokuva- ja taidemaailmasta kuultiin muutama viikko sitten suru-uutinen, kun mm. Alienin suunnittelutöistä tuttu painajaisnikkari H. R. Giger menehtyi 74-vuotiaana 12. toukokuuta. Aioin jo heti tuoreeltaan tehdä jonkinmoisen muistopostauksen (siis katsoa valikoidun leffan ja kirjoitella siitä), mutta sainkin tietää kesätöistä hyvin lyhyellä varoitusajalla ja muut suunnitelmat piti pistää hetkeksi jäihin. Viime viikonloppuna pääsin vihdoinkin verestämään lapsuuden elokuvamuistoja, kun katsoin ensi kertaa sitten ala-astevuosien Pedon (Species, 1995), johon H. R. Giger myös väsäsi luomuksiaan.


Peto 
(Species, 1995) 


Aloitetaan hyvillä muistoilla. Kun Peto tuli telkkarista joskus 2000-luvun taitteessa, se oli meidän, silloin noin 12-vuotiaiden ipanoiden mielestä aika tapaus. Monet puhuivat leffasta koulussa ja se oli selvästikin viehättänyt mukuloita hyvin eri syistä: tytöistä se oli hyytävän kammottava ja siksi kiehtova, pojille siitä löytyi mm. tissit. Kaikki voittivat.

Elokuvassa päästään seuraamaan jännittäviä aikoja ihmiskunnan historiassa. Ulkoavaruudesta on saapunut mystinen viesti vieraan planeetan elollisilta olioilta. Se sisältää ohjeet, miten vieraan DNA:n voi yhdistää ihmisen vastaavaan. Lopputuloksena voisi olla jotain jännittävää ja täysin uutta! Siispä tätä kannattaa ehdottomasti kokeilla. Testien tuloksena syntyy Sil, ihmiseltä näyttävä tyttölapsi, joka kasvaa hurjaa vauhtia. Tytöllä on epäinhimilliset voimat ja tutkijat päättävät lopulta kaasuttaa sen hengiltä vahinkojen minimoimiseksi. Sil pääsee kuitenkin pakoon - kuinkas muutenkaan - ja alkaa ihmis öö örkkijahti.

Siliä metsästämään palkataan huipputieteellinen supertiimi: ihmisten listimiseen erikoistunut palkkamurhaaja (Michael Madsen), mikrobiologi (CSI:stä tuttu Marg Helgenberger), antropologi (Alfred Molina) ja aivan vitun turha superempaattinen kaveri (Forest Whitaker, wtf). Oikeastaan kukaan koko porukasta ei pääse toteuttamaan omaa ammattiaan, koska kyseessä on tosiaan jahti sanan varsinaisessa merkityksessä. Mikrobiologi pääsee labraan vissiin kerran ja meinaa silloinkin päästä hengestään. Empaattinen tyyppi tyytyy vain toteamaan aivan helvetin itsestään selvät asiat. Siis junan seinät ovat täynnä verta ja suolia ja tyyppi on sitä mieltä että "täällä on tapahtunut jotain hirveää"? Seriously? Ehdin myös jo unohtaa leffan aikana mitä Alfred Molinan hahmo edes tekee, mies kun tuntui hengailevan mukana muuten vain.




Joka tapauksessa, Sil on karatessaan vielä esiteini-ikäinen lapsi, mutta kasvaa hetkessä aikuiseksi naiseksi. Sen biologinen kello alkaa tikittää. On löydettävä sopiva lisääntymiskumppani ja tutkijoiden on saatava se kiinni ennen kuin huippuvauhtia kasvavien petojen armeija valtaa maan. Kaikki ainekset koko ihmiskuntaa koskevaan katastrofiin ovat siis olemassa.

No, ainakin Peto on viihdyttävä. Aika kuluu nopsaan ja ihmeteltävää riittää. Efektit ovat välillä komeita, välillä taattua ysäriä ja hahmojen turhuus ja typeryys naurattaa. Miten hitossa kukaan itseään ja alaansa kunnioittava tiedemies palkkaisi Forest Whitakerin esittämän meediojätkän? En ymmärrä. Miksei kukaan tajua, että ulkoavaruudesta lähetetty DNA:n manipulointiohje voi olla ansa? Ehkä avaruuden olennot haluavat levittää oman lajinsa myös Maahan ja tuhota alkuperäiskansan - ihmiset? Eikö tämä käy kenelläkään edes mielessä? Asia on erityisen hämmentävä siksikin, että juuri näinhän ihmiset ovat itsekin toimineet löytö- ja valloitusretkillään ympäri maailmaa - natiivit veks ja omaa geeniperimää tilalle. Vieraiden örkkien tapa on vain hieman ovelampi.




Elokuvan nimiosaa esittää Natasha Henstridge ensimmäisessä leffaroolissaan. Kuka yllättyy, kun kerron Henstridgen aloittaneen uransa mallina? Ehkä on ihan hyväkin ettei hänellä ole liikaa vuorosanoja. Patsastelu ja tyhjä tuijottelu sujuu ihan hyvin. Nuorta Siliä näyttelee myöhemmin maailmanmaineeseen noussut näyttelijätär Michelle Williams, jota en kyllä olisi bongannut ellen olisi myöhemmin luntannut.

Peto muistetaan varmasti pikemminkin kiimaisesta alien-naisesta ja tissivilautuksista kuin Gigerin päräyttävistä luomuksista. Olin unohtanut leffasta melkeinpä kaiken, muutamaa erityisen hykerryttävää kohtausta lukuunottamatta, joten oli ihan kiva muistella millaista oli katsoa tätä leffaa salaa pimeässä peiton alla joskus ala-asteen viimeisinä vuosina. Mitäpä olisikaan lapsuus ilman tällaisia elokuvia! Peto sai myöhemmin muutaman jatko-osan, joista vain kakkososa pääsi teatterilevitykseen - loput siis suoraan videolle. Muistaakseni olen nähnyt Peto 2:nkin joskus, mutta siitä on jäänyt mieleen vielä vähemmän. Ehkä uusintakierros pyörähtää joskus vielä senkin kohdalle.

Peto (Species, 1995)
Ohjaus: Roger Donaldson
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10

torstai 8. toukokuuta 2014

Elvyttäjän zombie-seikkailut

Re-Animator 
(1985) 


Mainitsin tuossa alkuvuoden kirjakatsauksessa, etten ole vieläkään tsekannut yhtään H. P. Lovecraftin tarinoihin perustuvaa elokuvaa. Asia korjaantuu, ainakin tavallaan, kun katselussa on kasarikauhua, löyhähkösti Lovecraftin novelliin Herbert West - Elvyttäjä perustuva Re-Animator. Leffa on kauhuelokuvaohjaaja Stuart Gordonin ensimmäinen täyspitkä teatterilevitysleffa. Mies on ohjannut myöhemmin myös kaksi muuta Lovecraft-leffaa, Dagon (2001) ja From Beyond (1986) sekä Edgar Allan Poen tarinaan perustuvan The Pit and the Pendulum (1991). Niissäkin lienee otettu taiteellisia vapauksia aika paljon.

Herbert Westiä kiinnostaa löytää avain ihmisen kuolemattomuuteen, hän on vakuuttunut siitä, ettei kuoleman tarvitse olla loppu. West on jo päässyt kokeilemaan elvytysseerumiaan Sveitsissä, mutta matkaa nyt Amerikkaan oppimaan lisää. Hän muuttaa nuoren lääketieteen opiskelijan, Dan Cainin kämppikseksi. Hiljainen ja juro, omiin oloihinsa vetäytyvä West karmii alusta lähtien Cainin tyttöystävää Megania. Cainilla ei ole pahaa sanottavaa asuinkumppanistaan, kunnes hän huomaa Westin tappaneen ja sitten elvyttäneen hänen kissansa Rufusin. Rufus ei kuitenkaan ole elvytyksen jäljiltä entisellään - katista on tullut kunnon mielipuoli.

Kun Cain saa tietää Westin kokeista, West suostuttelee hänet kumppanikseen. Yhdessä he alkavat testata seerumia ruumiilla, etsiä sopivaa annostusta ja sopivaa ajoitusta seerumin antamiseksi. Jäyhä dekaani Hill saa tietää seerumista ja kiinnostuu asiasta vähän liikaakin. Kokeilut riistäytyvät pian pahasti käsistä ja päitä alkaa putoilla.

Heti ensimmäinen kohtaus on ihan tykitystä ja asettaa odotukset melko korkealle. Hämmennystä seuraa kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun ilmoille pläjähtää alkutunnari, joka on repäisty melkeinpä suoraan Hitchcockin Psykosta (1960). Mitään krediittiä alkuperäisen säveltäjä Bernard Herrmann ei tietenkään saa. Vähintäänkin mielenkiintoinen aloitus. Jos tuttu score jäisi vain alkukreduihin, hätä ei olisi tämän näköinen, mutta Psykoa lainaillaan kuitenkin läpi leffan. Koska näillä kahdella elokuvalla ei ole edes teemojensa suhteen mitään yhteistä, välittömästi tunnistettava, ikoninen musiikki häiritsee ihan pirusti. Kaikkiin kohtiin viulunvingutus ei edes sovi.

Musiikkipuoli on kuitenkin leffan ainoa aidosti huono juttu. Lovecraftilta leffaan on otettu Herbert Westin hahmo ja ajatus ruumiiden elvyttämisestä erityisellä seerumilla. Yleensä suhtaudun nihkeästi suuriin taiteellisiin vapauksiin kirjoja filmatisoidessa, mutta tässä se toimii. Lovecraftin alkuperäistarina toimii hyvin paperilla, mutta on helppo nähdä vaikeudet sen siirtämisessä sellaisenaan elokuvaan. Voin kuvitella samat vaikeudet moniin muihinkin Lovecraftin novelleihin, sillä ne nojaavat usein enemmän kertojansa tunnetilojen ja ajatusten kuvailuun ja vähemmän fyysisiin pelokkeisiin. Asiat, jotka toimivat loistavasti paperilla eivät välttämättä siirry sellaisenaan liikkuvaan kuvaan.

Musiikki siis ei toimi, tarina toimii, näyttelijät on osuvasti valittu. Lisäksi erikoistehosteet ovat ihan loistavia. Huumoria leffasta ei puutu, mutta kevyt ote ei tarkoita sitä, että tehostepuoli olisi hoidettu jotenkin puolivillaisesti, kuten kauhukomedioissa usein käy. Tehosteet ovat hyvinkin yksityiskohtaisia ja hienoja ja vahvan maskeerauksen läpikäyneet zombiet ovat hykerryttävän hienon näköisiä. Lopun gorefestareilla ruumishuoneella ei ole säästelty verta eikä liioin paljasta pintaa. Meno häilyy jossain överin rajamailla. Leffan viimeiset kuvat ovat myös hienoa katsottavaa.

Katsoin leffan USA:n Netflixistä unrated-versiona, joka kesti 85 minuuttia. Leffasta on olemassa myös parisenkymmentä minuuttia pidempi extended-versio. Vaikka en uskokaan muiden Stuart Gordonin Lovecraft-teosten yltävän ihan tälle tasolle, eiköhän ainakin Dagon tule tässä katsottua vielä joskus. Leffaa on kehuttu minulle useaan otteeseen, mutta olen ollut niin skeptinen, etten ole ryhtynyt tuumasta toimeen ja katsonut teosta alta pois. Dagonilla on erityinen paikka sydämessäni ensimmäisenä Lovecraft-novellina, jonka luin joskus 14-15-kesäisenä.

Re-Animator (1985)
Ohjaus: Stuart Gordon
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3

P.S.: Tämä postaus oli blogin kahdessadas! Hurraa!