sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Elokuvavuosi 2014 - Hittejä ja huteja

Ei helvetti mikä krapula. Ei saatana. Vuoden 2014 leffojen katsominen päättyi eilen loppuhuipennukseensa eli leffamaratoniin, jonka aikana katsottiin pari huonointa elokuvaa miesmuistiin. En kestänyt Nuija ja tosinuija kakkosta ja Kadotettua maailmaa ilman beer ja olo on sen mukainen. Ilolientä sai nimittäin tintata ihan kunnolla ja armollisesti nukahdin jälkimmäisen elokuvankuvatuksen loppupuoliskolla sohvalle. Aamulla sitten selvisi, että hei, minähän olen ihan liian vanha tällaiseen hommaan. Joku pienempi nisäkäs olisi tähänkin oloon jo kuollut.

Mennäänpä siis suoraan asiaan eli listojen kimppuun.


Ne hyvät

  1. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2), 8.3/10
  2. Super Duper Alice Cooper, 8.3/10
  3. Gone Girl, 8.1/10
  4. Lego Elokuva (The Lego Movie), 8.1/10
  5. Edge of Tomorrow, 7.9/10
  6. Kaiken teoria (The Theory of Everything), 7.6/10
  7. Birdman, 7.3/10
  8. Nightcrawler, 7.3/10
  9. What We Do in the Shadows, 7.3/10
  10. Whiplash, 7.2/10

Mitä ihmettä, Dreamworks-elokuva ykkössijalla? En suinkaan ole heittänyt järkeäni, vaan lohikäärmeseikkailun kakkososa oli ihan oikeasti kelpo elokuva. Blogia säännöllisesti lukevat tietävät jo mieltymykseni animaatioihin, eli eihän tämä ole mikään ylläri. Tämän vuoden leffojen taso oli huomattavasti tasaisempi kuin aiempina vuosina. Lähes aina olen onnistunut katsomaan edes yhden 9/10-arvosanan elokuvan, mutta tänä vuonna jäätiin kauas noista lukemista. Toisena animaationa listalle pääsi Lego Elokuva, jolta en odottanut yhtikäs mitään ja yllätyin ihan positiivisesti.

Myöskin listan kakkossijalla paistattelee oman puolueellisuuteni tuotos. Uutukainen Alice Cooper -dokkari miellytti suuresti tällaista vanhaa Cooper Trooperia, joka on pogoillut eturivissä jo aika monella miehen keikalla ja omistaa liki kaikki levyt. Aluksi vähän pelotti, että terä on mennyt tällaisista still-kuvilla ja arkistomateriaalilla sataprosenttisesti kuvitetuista teoksista, mutta onneksi olin väärässä.

Ei ole myöskään salaisuus, että David Fincher on yksi suosikkiohjaajiani, mutta Gone Girlin kolmossija ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Tämä oli nimittäin ensimmäinen Fincher-leffa, josta oikeasti pidin sitten vuoden 2007 Zodiacin (eikä sekään ollut ihan niin hyvä kuin olisi voinut olla). En ole lukenut alkuperäisteosta, mutta leffasta jäi vähän chuckpalahniukmainen viba kaikkine käänteineen. Tolkuttoman pitkähän tämä on, liki kolmetuntinen, mutta jännitys pysyy silti ihan kivasti yllä. Loppu vähän lässähtää, mutta kaikkea ei voi saada.

Edge of Tomorrow vaikutti enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta, mutta yllätti positiivisesti. Edellisvuosien Cruise-leffat, etupäässä ärsyttävän huono Oblivion, eivät ole juuri vakuuttaneet. Eikä EoT:takaan kannata katsoa suurella vakavuudella, sillä se ei ota itsekään itseään kovin vakavasti. Stephen Hawking -elämäkertaleffa Kaiken teoria oli sen sijaan aikalailla juuri sellainen kuin odotinkin. Pidän miehestä ja tämän kirjoista kovasti. The Universe in a Nutshell tuli lukaistua kepeänä kesälukemisena muutama vuosi sitten ja A Brief History of Time löytyy hyllystä. Eddie Redmayne tekee häkellyttävän suorituksen pääosassa. Onhan tämä vähän turhan laskelmoitu elokuva, mutta ihan kelpo silti.

Birdman ja Nightcrawler sitten. Molemmista olen kuullut ihan tolkuttoman paljon kehuja, mutta ei nämä nyt vain itselle lähteneet niin kuin odotin. Birdmanissa oli rutkasti potentiaalia ja joitakin oikein hyviä kohtauksia, mutta ei se vain riitä. Yliyrittäminen paistaa läpi. Nightcrawler puolestaan yrittää hangata viestiään väkisin naamaasi läpi elokuvan, eikä onnistu käyttämään sinänsä kiinnostavien henkilöhahmojensa täyttä potentiaalia. Aineksia olisi siis kummassakin elokuvassa, mutta lopputulos ei ole niin erikoinen kuin lukuisat arvostelut antavat ymmärtää.

Sama kävi myös Whiplashille, mutta tämän leffan jälkeen mietin jo katsoinko täysin eri elokuvan kuin kaikki muut. Ei tästä nyt jäänyt käteen oikein mitään. Päähenkilö ei ole tarpeeksi kiinnostava eikä pahismainen mentor tarpeeksi karismaattinen. Tästäkin elokuvasta löytyy hienoja kohtauksia useampikin, mutta kun palapelin palaset eivät sovi yhteen, se ei riitä.

Yhtenä yllättäjänä listalta löytyy Flight of the Concords -miehien uusi komedia What We Do in the Shadows, jossa seurataan dokkarityyliin vampyyrien elämää modernissa kaupunkimiljöössä. Ei mikään täydellinen komedia, mutta toisaalta pieni rosoisuus miellyttääkin.


Ne huonot


  1. Kadotettu maailma (Left Behind), 2.0/10
  2. Earth to Echo, 3.0/10
  3. Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To), 3.3/10
  4. The Nut Job, 4.0/10
  5. Mitt, 4.9/10

Kuten jo sanoin, pari tämän listan leffaa tuli katsottua vasta eilen eli lista muokkautui tällaiseksi aika viime hetkillä. Netflix-originaali Mitt on vähän siinä rajoilla kuuluuko se koko listalle, koska kyseessä ei ole varsinainen teatterilevityselokuva ja tähän olen yleensä vetänyt rajan. Netflixin omat tuotannot ovat kuitenkin sen verran uusi juttu, etten ole ehtinyt pohtia mitään kummempaa suhtautumista niihin ja siinä se Mitt nyt on. Kysymyksessä on tietysti republikaaninen presidenttiehdokas Mitt Romneysta ja erityisesti tämän vaalikampanjasta kertova dokkari. Odotin kiinnostavaa sisäpiirin kuvausta amerikkalaisen politiikan takahuoneista, mutta mitään erityisen mielenkiintoista ei esitetä - eikä se taatusti johdu siitä, että materiaalia ei löytyisi.

Tällekin listalle pääsi animaatio, The Nut Job. Mielikuvituksetonta tauhkaa, huonoja vitsejä ja kliseisiä ratkaisuja. Nuija ja tosinuija kaks oli suorastaan karmaisevan huono. Vitsit ovat odotetusti Ö-luokkaa, ei siinä mitään. Niistäkin saisi jotain hupia, jos timing olisi edes hitusen kohdillaan. Tässä on kaikki pielessä. Samaa voi sanoa lastenelokuva Earth to Echosta. Tässä on vielä erityinen ristiriita markkinoinnin ja lopullisen teoksen välillä. Leffan julistehan näyttää ihan siistiltä. Itse leffa on suurimmaksi osaksi päähenkilöiden itsensä taltioimaa käsivaraheilumista, joka näyttää halvalta ja surkealta joka mittapuulla.

Ja se viimeinen pökäle tämän paskakasan huipulla? Kadotettu maailma (Left Behind), miljoonia myyneisiin kristittyihin hittikirjoihin perustuva täydellinen huti. Kirjoja on versioitu jo aiemminkin surkealla budjetilla. Voiko Nicolas Cagen läsnäolo pelastaa tämän elokuvan? Are you fucking kidding me? Kuinka veloissa tuo mies on? Katsokaa nyt sen epäuskoista ilmettä tuossa elokuvajulisteessa! Mies näyttää siltä, että on vahingossa vaellellut paikalle etsiessään kahviautomaattia ja joku on sattumoisin napannut kuvan.

Meinasin tehdä tästä leffasta ihan oman postaukensa joskus tulevaisuudessa, mutta ei tästä kyllä saa revittyä mitään hupia yhden täyden postauksen ajaksi. Suurin osa varmasti tietääkin jo tarinan, sillä tätä on parodioitu ja versioitu ihan hirveästi. Raamatullinen armageddon iskee ja kaikki uskovaiset riipaistaan maan päältä taivaseen, samalla kun vääräuskoiset ja ateistit jäävät keskenään tarpomaan maan päälle. Usko pois, jo heti ensiminuuteilla tiedät kuka lähtee ja kuka jää. Ateistithan ovat tunnetusti kamalia ihmisiä. Ja tämä on kamala elokuva. Älä katso sitä.

Väliinputoajissa on tänä vuonna myös varsin nimekkäitä elokuvia. Disney teki Prinsessa Ruususesta tutulle Maleficentille (suom. Pahatar) oman live action -elokuva, joka toimi huomattavasti paremmin kuin olisin odottanut. No, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Juoni yrittää selittää Maleficentin pahuutta ensirakkauden tuottamalla pettymyksellä ja onnistuu puoliksi. Toinen puolisko onkin sitten aika cheesya tavaraa.

The Interview nousi otsikoihin, kun (oletettavasti) pohjoiskorealaiset hakkerit yrittivät estää elokuvan julkaisun. Tuloksena oli rutkasti ilmaista mainosta ja leffa keikkui hetken aikaa IMDb:n ykkösleffanakin, kun porukka äänesteli täysiä kymppejä supportin vuoksi. Mikään täyden kympin
elokuvahan tämä ei todellakaan ole, mutta hömppäviihteenä ihan katsottava. Muutama aidosti hauska hetki ja rutkasti lapsellista alapäähuumoria. Kukapa olisi arvannut?

Sin Cityn jatko-osa ei ollut erityisen inspiroiva, eikä se onnistunut uusimaan ykkösosan tunnelmaa. Angry Video Game Nerd -leffasta onkin jo ollut juttua. Yksi vuoden yllättäjistä oli Stretch. Toimintakomedia, joka oli ihan toimiva eikä ärsyttänyt juurikaan - harvinaista! Tositapahtumiin perustuva Million Dollar Arm kuului sen sijaan vuoden pettymyksiin. Odotin disneymäiseen tyyliin viihdyttävää perheleffapläjäystä, mutta aika kylmäksi tämä jätti.

Katsomattomista leffoista ehdottomasti eniten kiinnostaa Alan Turingista kertova The Imitation Game. Oikeastaan voisin sanoa sen olevan melkeinpä kiinnostavinta mitä tänä vuonna on tehty. Interstellar jäi välistä, mikä tavallaan harmittaa, mutta toisaalta ei tunnu missään. Kaipa sen ehtii vilkaista joskus myöhemminkin jos kiinnostusta riittää. Hype on ollut niin kova, että pettymys lienee väistämätön. Myös Boyhood on vielä näkemättä, samoin Steve Carellin matka vakavaan elokuvaan, Foxcatcher. Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel ei näytä niin suuresti eroavan miehen muusta tuotannosta, että taidan jättääkin välistä.

Tässäpä tämä tältä kertaa. Hauskaa iltaa Oscareita seuraaville!

maanantai 16. helmikuuta 2015

Doomsday and Armageddon just had a baby and it... is... ugly!

Disney Animated Classics -projekti uhkasi jälleen vähän venähtää, kun seuraava leffa ei ollutkaan sieltä mielenkiintoisimmasta päästä. Nalle Puh -uudelleenlämmittely ei vain kiinnosta yhtälailla kuin sitä ennen tai sen jälkeen tulleet teokset, mutta kai sekin on pakko tahkota pois alta.


50. Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)
Luulisi, että tämä Nalle Puh-luu on jo vähän loppuunkaluttu, mutta ei. Jaksan lämmetä Disneyn Puheille aika satunnaisesti. Itse Nalle Puh hahmona ei ole koskaan ollut omia suosikkejani, mistä saatoin avautua vähän jo aiemmassa Disney Classics -postauksessa, jossa katsottiin se klassikompi Puh vuodelta 1977. Sen sijaan osa sivuhahmoista on ihan loistavia, omana suosikkinani tietysti masennuksen kanssa kamppaileva Ihaa. Myös Pöllö ja Kani kuuluvat niihin kelpo hahmoihin.

Elokuva pohjautuu useampaan A. A. Milnen alkuperäistarinaan ja vetää mukaan vähän aiempia elokuvaversioitakin. Erilaisia lyhyitä tarinakokoisuuksia nivoo jälleen yhteen satukirja, joka puuttuu välillä tapahtumiin ehkä liikaakin. Aluksi Ihaa on kadottanut häntänsä ja muut auttavat häntä etsimään sitä. Väärinkäsityksen johdosta koko konkkaronkka alkaa luulla, että paha Backson on kaapannut Risto Reippaan ja valmistaa pedolle ansan - vain pudotakseen siihen itse.

Ihaan kadonnut häntä ja Nalle Puhin hunajanetsintä ovat pakettia kasassa pitävät kehystarinat. Aika paljon siinä välissä ehtiikin tapahtua. Elokuva on vauhdikas ja sopivan lyhyt, tunteroinen kuluu nopeasti. Silti on pakko todeta, että olen tainnut kasvaa ihan täysin ulos tämän tyylilajin piirretyistä.

Toisaalta vuoden 1977 Puh upposi huomattavasti paremmin kuin tämä. Tässä on jotain ärsyttävämmällä tavalla lapsellisempaa ja piirrostyyli on liian huoliteltu ja särmätön. Uuteen Nalle Puhiin on saatu kertojaksi John Cleese ja Risto Reippaasta on tullut aivan helvetin ärsyttävä. Kaikki muut hahmot ovat pysyneet aika tunnistettavina, miksi Ristosta piti tehdä tuollainen ylihyvin artikuloiva, rasittava kakara?




Ehkä kohderyhmä selittää asiaa osaltaan. Tuntuu, että nyky-Puh on suunnattu aina vain nuoremmille lapsille. Kaikesta on tehty mahdollisimman siistiä ja harmitonta, eikä 1970-luvun version surrealistisempia kohtia saisi tähän ympättyä millään. Lisäksi lauluja on liikaa. Tai no, niitä ylipäätään on, eivätkä ne ole hyviä. Oliko siinä 70-luvun Puhissa näitä jollotuksia lainkaan? Joko ei tai sitten olen ne armeliaasti unohtanut. Joka tapauksessa, ne ovat hirveitä ja jo yksistään hyvä syy olla katsomatta koko leffaa.

En yhtään tiedä millä perusteella tämä on Disney-klassikko. Ihan kelpoja leffoja D-firma on samoihin aikoihin puskenut ulos, joten hyvistä ideoista ei ainakaan ole tuntunut olevan pulaa. Kai tässä välissä on haluttu tehdä perheen pienimpiin vesseleihin vetoava teos, joka tahkoaa rahaa myös tuotepuolella.

Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)
Ohjaus: Stephen J. Anderson & Don Hall
63 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.9/10


51. Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralph, 2012)
Ah, olen odotellut tämän leffan katsomista vuodesta 2012 saakka. Mieleni teki katsoa se jo julkaisun aikoihin, mutta halusin katsoa kaikki Disneyt järjestyksessä ja tämä projekti oli silloin vasta lähtökuopissaan.

Räyhä-Ralf on pahis Fixari-Felix Jr.-nimisessä arcadepelissä, jossa Ralf rikkoo mestoja ja Felix korjaa. Ralf on kuitenkin kyllästynyt olemaan pahis. Kun pelihalli sulkeutuu ja lapset lähtevät, pelien hahmot alkavat elää, pitävät omia juhliaan ja vierailevat toinen toistensa luona. Kaikki pelkäävät Ralfia, eikä häntä kutsuta mukaan Felixin juhliin. Pelin 30-vuotisjuhlat ovat viimeinen niitti. Ralf päättää hankkia itselleen sankarin mitalin, jotta kaikki näkisivät hänen olevan todellisuudessa hyvä tyyppi.

Ralf saa kuin saakin mitalin, mutta hukkaa sen Sugar Rush -nimisessä pirteässä rallipelissä Nelli Karamellille, joka käyttää mitalia päästäkseen mukaan öisiin ajokisoihin. Nelli on todellisuudessa vain glitch, häiriö systeemissä, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Ralf päätyy auttamaan Nelliä osallistumaan kisoihin, joissa päätetään, mitkä hahmot pääsevät seuraavana päivänä ihmispelaajien valittavaksi character selectiin. Muut hahmot yrittävät estää Nellin kisaamisen, sillä jos glitch pääsee mukaan peliin, hirveitä voi tapahtua.

Heti aluksi Räyhä-Ralf hurmaa kekseliäällä juonellaan. Pelihahmojen salainen elämä tuo hieman mieleen Toy Storyn, mutta pysyy silti omaperäisenä. Miten tätä ei ole keksitty aiemmin? Vai onko enkä vain tiedä sitä? Tällä konseptilla olisi saanut tehtyä parikin juustoista kasari-ysärileffaa, animaationa tai live actionina.




Juoni pysyy ihan kivasti kasassa kauttaaltaan, eikä homma mene liian tuotteistamiseksi, vaikka tuttuja hahmoja pyörii siellä täällä. Omaperäisyys kuitenkin lopahtaa aika äkkiä, kun päästään tuttuihin teemoihin. Hyvikseksi aikova pahis yrittää metsästää oikotietä onneen vain oppiakseen, että avaimet onnelliseen elämään löytyvät sisimmästä. Niin diippiä, niin kulunutta. Onneksi vauhdikkaita käänteitä riittää niin paljon, että tällaiset latteudet on helppo jättää omaan arvoonsa.

Katsoin tämän postauksen molemmat leffat melkein peräkkäin, mikä voi vaikuttaa tähän suosiolliseen arviooni Räyhä-Ralfista. Nalle Puhiin verrattuna tämä on loistava. Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on viihdyttävä animaatiopläjäys, joka olisi helppo katsoa uudemmankin kerran. Tämä menee suoraan siihen "katso lohdutukseksi sairaana/krapulassa"-osastoon.

Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralp, 2012)
Ohjaus: Rich Moore
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Disney Animated Classics-projekti etenee kohti loppuaan. Tämän jälkeen luvassa on enää yksi postaus, ennen kuin projekti siirtyy "katsotaan ilmestyessä"-vaiheeseen. Eihän tämänkään projektin aloittamisesta ole kuin reilu kolme vuotta...